maanantai 28. joulukuuta 2015

28/12/2015

Suklaata suklaata suklaata suklaata!!!
Joulu on ohi, mutta herkuttelu jatkuu.
Ahdistaa, silti mä teen näin.
Ahmin -> tyhjennän.
 Tää ei voi jatkua.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Joulu

Joulu on pian täällä.
Itsetuhoisuus on lisääntynyt.
Olen voimaton pimeydessä,
kyllä tää tästä.

Tulen kirjoittelemaan enemmän, jossakin vaiheessa.

Oikein ihanaa ja rauhallista Joulua rakkaat <3

Pitäkää huolta toisistanne.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Erilaisuus

Olen yrittänyt pitää hauskaa.
Alkoholia..liikaa.

Teen tyhmyyksiä.
Haluan tuntea olevani elossa.

Mä en ole tälläinen.
Missä on "minä"?

Itsensä voi kadottaa..
En osaa sanoa muuta.

tiistai 1. joulukuuta 2015

kauneutta

Kaikki ympärilläni
kylmää ja kuollutta
Se on tää vuodenaika,
rakkautta ei missään
Silti niin kaunista
tai ei sittenkään.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

11/11/2015

Sängystä nouseminen,
yksinkertainen asia.

Olen pettymys, jälleen.

En tee mitään,
laiskimus.
Laiska, itsekäs.

Ei,
sainhan mä jotakin aikaa,
viiltoja.
Verta.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Tunteiden sekamyrskyä

Mikään ei muuttunut, mutta silti kaikki on toisin.

Jokainen päivä,
jokainen sekunti,
jokainen hetki,
kaikki sattuu.

En voi ymmärtää, että miten kaikki on erilaista,
kun mikään ei ole.
Olen sekaisin ajatuksista, sekaisin inhosta,
sekaisin ilosta,
sekaisin kaikesta.
Sekaisin surusta.

Tunteiden sekamyrsky
ja silti
kaikki on vain
mustaa
pimeyttä
surua

eikä mitään muuta.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Aikuistumisen kynnyksellä

18.
Olen kohta aikuinen, siksi sitä voisi kai kutsua.
Oikeastaan, olen kohta täysi-ikäinen, en aikuinen.

Leikin ruoalla,
leikin elämälläni.
Leikin ihollani,
leikin tunteilla.
En ole lopettamassa leikkiä, en pysty siihen.
En osaa sitä.
Olen lapsi. 

Psykalla puhutaan ruoalla leikkimisestä,
ruumiinkieleni on kuulemma kuin anorektikolla. 
Mitä tämä tarkoittaa? 
En ole alipainoinen.
Olen normaalipainoinen.
Lihonut kylläkin.. 

Eihän minun pitänyt elää 18 vuotiaaksi.. 

tiistai 13. lokakuuta 2015

13/10/2015 ajatuksia

Oksenteluputkeni jatkuu... Viime viikolla oli yhden päivän tauko.. Tänään en ole oksentanut, enpä ole syönytkään mitään.

Minä inhotan itseäni.

Yritän pärjätä, kyllä mä pärjään.
Päivä kerrallaan, ei ole kiire..

maanantai 5. lokakuuta 2015

5/10/2015

Mulla olisi niin paljon sanoja sisälläni, sanoja kerrottavana,
mutta tuntuu etten enää muista miten kirjoitetaan. Ehkä en enää osaa? Olenko edes koskaan osannut?

Kaksi viikkoa, 14 päivää. Olen oksentanut joka päivä. Miksi?

Psykologille aika on ensi viikolla, yritin saada tälle päivälle aikaa, mutta psykologi on kiireinen.
Hän pyysi viestissä minua soittamaan, mutta kerroin hänelle, että ei tarvitse ja nähdään ensi viikolla.
Rehellisesti, en tiedä olenko täällä silloin..
Eilen istuskelin sillan kaiteella, säikähdin poliisiautoa ja lähdin pois. Heh, hassua. Ainakin olen vielä täällä. Pari viikkoa sitten en uskaltanut edes mennä kaiteen lähelle, saati sitten istumaan sille..

Tällä viikolla olen lähdössä sukulaisen luo melkein koko viikoksi.
Pelottaa miten siellä menee.
Pelkään ahdistusta, pelkään hänen reaktiotaan minuun.
Pelkään lihomista. Pelkään, että vaivun johonkin mistä ei ole paluuta.
Itseasiassa, minä pelkään itseäni.

Mitä minä olen? Olenko vain kuori vailla sisältöä?

En ole utelias siitä mitä huominen tuo tullessaan.
En odota mitään.
Yritän opetella uteliaaksi. Yritän pysyä hereillä, elossa.
Joka päivä hoen itselleni: "yritä jaksaa vielä yksi päivä".
Joku, jokin pitää minut kiinni tässä elämässä, mutta mikä?
Läheiset. Isäni. Äitini.
Isälläni on tällä hetkellä todella vaikeaa, hän hokee minulle kuinka hän ei varmaan olisi täällä enää ilman mua. Ahdistaa. Nyt siis mun on pakko jaksaa.

Mun on pakko jaksaa muiden takia. Ehkä minä pystyn helpottamaan muiden elämää?
Toisaalta jokainen on vastuussa itsestään ja hei, miten tälläinen ihminen pystyisi edes auttamaan muita?

Kuka minä olen?
Olen kadottanut itseni jollekin jota en tunne. Olen kadottanut oikean itseni, kuka lie se onkaan ollut. Miten voisin tappaa itseni, jos olenkin jo oikeasti kuollut? Mitä minä olen? Olenko itsekäs huomiota hakeva ikuinen kakara?

MIKSI mun pitäisi selvitä? Miksi sillä olisi väliä, että olenko täällä vai en?

Ja silti, olen täällä. Edelleen, ehkä muiden kiusaksi?
Ehkä en olekaan täällä?
Mikä on todellista ja mikä ei?

Tälläisiä ajatuksia tällä kertaa..

tiistai 22. syyskuuta 2015

22/9/2015

Itkettää.

Mä yritän jaksaa, mut tää on niin helvetin vaikeaa.

Oon niin pahoillani.

Pitäkää huolta toisistanne.

perjantai 18. syyskuuta 2015

Äänet luovat elämän

Hukun sanoihin, hukun ääniin
olen piilossa surulta
piilossa ilolta, piilossa kaikelta
katoan päivä päivältä enemmän ja enemmän aaltoihin
vajoan syvään veteen kauemmas valosta

Minä muistan sinut
Kun aurinko paistaa
Minä muistan sinut
Kun koitan töitä kalastaa
Minä muistan sinut 
Kun katson lakanaa valkeaa
Minä muistan sinut 
Vaikka koitan unohtaa

Minä muistan sinut 
Kun pilvet on hattaraa
Minä muistan sinut 
Kun joku maailmaa parantaa
Minä muistan sinut 
Kun pimeys lankeaa
Minä muistan sinut 
Vaikka se on vaikeaa

Minä muistan sinut 
Kun posket kiihkosta helottaa
Minä muistan sinut 
Kun kyydissä pelottaa
Minä muistan sinut 
Kun lattia narahtaa
Ja minä muistan sinut 
Kaikki sinusta muistuttaa

Minä muistan sinut 
Kun katson kurkien auraa
Minä muistan sinut 
Kun lapset nauraa
Minä muistan sinut 
Kun pakkanen paukahtaa
Minä muistan sinut 
Ja aina aijon muistaa

Minä muistan sinut 
Paremmin kuin ketään koskaan

Olen rikki. Olen pahoillani.

maanantai 24. elokuuta 2015

Elämää ei sen enempää

Olen palannut kirjoittamisen äärelle.

Kesä on ollut rankka.
Vaikea.
Olen elänyt sumussa, tanssinut valkoistakin valkoisempien joutsenien kanssa
ja olen nähnyt ikuisen pimeyden.

Laihduttamista, itkemistä, pieniä ilonhetkiä, turhautumista ja itsensä satuttamista.

Olen käynyt terapiassa psykologin luona kerran viikossa, lääkitys on edelleen seronil 40mg. Lääkityksestä sen verran, itse en ole huomannut mitään apua tai haittaa siitä.
Tällä hetkellä psykologin kanssa ollaan keskusteltu, että mitä tehtäisiin seuraavaksi. Siirryn aikuispuolelle kun täytän 18, mutta minua ei EHKÄ laiteta niinsanotulle masennus puolelle. Ensin kun kuulin tämän, hämmennyin. Mutta psykologi alkoi selittää, että he kyselevät jos pääsisin johonkin (mikä on samassa paikassa kylläkin) missä hoidetaan dissosiaatiotani. Molemmat hoidot hänen mukaansa auttavat, mutta olisi hyvä hoitaa dissosiaatiotani. En itse oikeastaan vielä täysin ymmärrä, mitä tarkoittaa dissosiaatio(häiriö?). Wikipedia kertoo, että Dissosiaatio on psyykkinen puolustuskeino tai sopeutumisreaktio, jonka avulla ihminen erottaa tietyn psyykkisen toiminnon muista. Ihminen voi vaikkapa "sulkea itsensä ulkopuolelle" johonkin tunteeseen liittyvän (häiritsevän) ajatuksen.
Se ilmenee minulla nähtävästi niin, että en saata erottaa mikä on totta ja mikä ei. Havainnot vääristyvät, muistissani on aukkoja yms. Mistään traumasta tämä ei kait johdu.

Kesäkuussa kun yritin hirttää itseni, sen jälkeen yritin lopettaa viiltelyn. En muista kauan olin viiltelemättä, mutta oikeasti, olen vähentänyt viiltelemistä! Välillä viiltelen syviä viiltoja, mutta, noh, en tiedä onko sekään hyvä. Ainakaan en viiltele enää päivittäin. Ranteessani on kuitenkin ikuiset jäljet edellisistä syvistä viilloista ja ranteesta löytyy myös raaputusjälki, joka näyttää ihan kamalalta. Kokeilin vain, kuinka syvälle kynnellä voi raaputtaa? Vaikka viiltely onkin vähentynyt, on kuitenkin muita tapoja satuttaa itseään...

Olisi niin paljon kerrottavaa, mutta toisaalta ei mitään.
Isäni eroaa äitipuolestani, tämän he kertoivat minulle vähän yli viikko sitten.
Itkettää puhua siitä, itkettää ajatella asiaa.
Toisaalta ei tunnu miltään.
Äitipuoleni on ollut elämässäni siitä siitä asti kun olin viisi vuotias. Nyt hän muuttaa muutaman sadan kilometrin päähän. Epäreilua! Toisaalta ymmärrän häntä.

Pitäkäähän huolta toisistanne! <3

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Yritys

On ollut vaikeaa. Olen vähän sekaisin. Tekstistä tulee mitä tulee.

Mulla on mennyt todella huonosti, näin suoraan sanottuna.
Yhtenä iltana, (melkein keskiyön aikaan kai) seisoskelin tuolilla, virittelin kaulaani narua ja narun päätä kattoon.
Olin valmis hirttäytymään, olin valmis kuolemaan. 

Mulla ei ole muistikuvaa, kuinka kauan siinä yöllä seisoskelin. Seuraava muistikuva onkin kun äiti huusi ja itki. Sen sanat: "älä hyväluoja tee älä tee noin, älä ikinä tee". -nuo sanat toistuvat päässäni uudestaan ja uudestaan.

Jälkeenpäin selvisi, että olin kuulemma kävellyt omasta huoneestani lähemmäs olkkarin lattiaa kun äitini oli tullut irroittamaan narut kaulastani. Siellä me lattialla sitten äidin kanssa istuskeltiin. Äiti itki, minä itkin. Äiti ei meinannut saada henkeä, olin ihan paniikissa. Aloin rauhoittelemaan äitiä, pelästyin, että äiti kuolee. Olin jo valmiina soittamaan hätänumeroon, koska äiti ei todellakaan saanut henkeä. Paniikkikohtaus ehkä? 
Lopulta minä lopetin itkemisen, ei oikeastaan tuntunut miltään, ei vieläkään tunnu miltään.
"Lupaa mulle, lupaa ettet ikinä." Minä nyökkäilin, yritin saada äidin rauhoittumaan.

Nyt äiti tietää, että minulla on oikeasti paha olla. Olen huolissani äidistä.
Hän tietää liikaa. Minua ärsyttää. Harmittaa ja ahdistaa.

Jälkeenpäin ajateltuna, en ole varma, olenko äidille tästä kiitollinen.
Ainakin olen vielä hengissä. Olen täällä.

Äiti on ainoa, joka tietää tästä. Hän ei isälleni soittanut, ei psykalle (ainakin minun tietääkseni), eikä silloin yöllä soittanut hätänumeroon. Ihan hyvä vain. 

Tällä viikolla on  psykalla käynti, katsotaan miten siellä menee. 

Pidetään huolta toisistamme <3 

maanantai 18. toukokuuta 2015

Minä

En tunnista sinua.
Kuka olet ja mistä olet tullut?
Oletko tullut jäädäksesi?
Punaista ja vaaleaa..miksi noin olet tehnyt?
Mustaa kasvoissa, ensi yönä anna sen kadota.
Ymmärrän nyt miten sinusta pääsee eroon.
Se on vaikea teko, mutta haluaisin yrittää.
Mutta mistä saisin sen rohkeuden?

Odotellaan...

torstai 14. toukokuuta 2015

14/5

Viime kirjoituksesta on vierähtänyt pieni hetki..

"Mitä sinulle kuuluu?"

Inhoan tuota kysymystä, siihen vastataan yleensä kohteliaasti, että kiitos hyvää, entä itsellesi?

Rehellisesti sanottuna, mulla menee huonosti.
On ollut todella vaikeaa, enkä ole saanut purettua ajatuksiani sanoiksi.

Äitini tietää viiltelystä, olenkin ollut ilman terää ehkä noin viikon. Ahdistaa..
Itseasiassa, minä kerroin  hänelle siitä kun säikähdin, että olen viiltänyt liian syvälle ja hän auttoi hoitamaan haavaa..ei siitä sen enempää. Vaikka en ole viillellyt niin olen hakannut itseäni, se auttaa jaksamaan..
Äitini on yrittänyt ymmärtää väsymystäni ja alakuloisuuttani, mutta ei hän siihen pysty. Enkä ole enää jaksanut yrittää saada häntä ymmärtämään. Miksi pitäisi? En halua, että hän joutuisi kantamaan ajatuksiani taakkana. Ristiriitaista...

Olen ajatellut itsemurhaa todella paljon. Tänäänkin olin jo ottanut lääkkeitä pöydälle ja vesilasin eteeni, ajattelin, että hirttäytyä en voi. En ole aivan varma, että miksi hirttäytyminen tuntui niin väärältä.. Kuitenkin, olin valmiina ottamaan lääkkeitä ja hassua kyllä, ystäväni laittoi viestiä että voidaanko puhua. Hänellä oli asiaa. Miten sattuikaan, että hän juuri sillä hetkellä laittoi viestiä! Juteltiin hänen kanssaan ja mulle tuli parempi olo ja hänenkin mielestä oli mukavaa jutella.

Olen ollut todella yksin. Minulla on yksi läheinen ystävä, mutta en voi nähdä häntä usein. Eri paikkakunnilla tällä hetkellä asutaan, niinkai se on, että elämä vie vähän erilleen..
Psykologin jälkeen olen yleensä mennyt kaupungilla kahville keräämään ajatuksiani. Ennen pystyin näkemään ystävääni siellä, mutta nykyään en. Olen viettänyt aikaa yksin, ei ole ketään kelle voisi soittaa tai laittaa viestiä, että hei nähtäisiinkö.. Keneltäkään ei myöskään tule viestiä.
Olen yksin.
Niinkai se on, että masentuneen seurassa ei viihdytä. Tai sitten se johtuu vain minusta, olen vääränlainen.

Niin, siellä psykologilla.. Olemme tehneet kaikenlaisia testejä ja puhuttu asioista kivestä kukkaruukkuun, muutaman viikon päästä mulle kuulemma kerrotaan diagnoosi, äiti ja isäkin ovat siellä hoitoneuvottelussa paikalla.. Silloin selviää, että miten mun hoitoa jatketaan.
Olen vastannut kaikkiin testin kysymyksiin rehellisesti. Siellä on kysytty syömisiin liittyviä kysymyksiä, esimerkiksi, että olenko oksentanut, minä vastasin siihen myöntävästi. Eli heillä on nyt tiedossa mun ongelmat syömisen kanssa... Kadutti vähäsen jälkeenpäin, mutta enhän ole alipainoinen. Eivät he periaatteessa voi puuttua mun ruokavalioon paljoakaan, olenhan kohta täysi-ikäinen, tainoh, sen näkee sitten..
Ainoa kysymys mihin en vastannut: "oletko yrittänyt itsemurhaa?". Hyppäsin vain sen yli, psykologi kysyi, että miksi en vastannut.. Menin ihan lukkoon, emme puhuneet asiasta sen enempää. Kuulemma palataan tähän myöhemmin..

Olisi niin paljon kirjoitettavaa, mutta ajatukset tuntuvat hyppivän asiasta toiseen.. Tämäkin teksti tuli kirjoitettua osissa, saattaa olla vähän sekava..
Lääkeasiasta voisin kirjoittaa joku päivä, kun jaksan..

Meneekö teillä muilla hyvin? Tsemppiä <3

perjantai 24. huhtikuuta 2015

24/4

Päivä ihan pienen hetken näyttää paremmalta,
se hetki katoaa pian kun putoan todellisuuteen.
Älä haaveile, älä toivo.
Tuo hetki ei ollut todellinen, kuvitelmaa vain.
Mikä on totta ja mikä ei?

Olen liian väärässä löytääkseni oikean tien,
valitaan väärin, tehdään väärin..
Yritetään vielä..


Lääkettä nostettiin, parin kuukauden päästä selviää, että vaihetaanko lääke vai nostetaanko lisää..


Pian olen yksin.
Puhun, mutta en itke.
Nykyään on hetkiä, kun itkettäisi niin helvetin paljon, mutta itku ei tule.
Tuo epämukava tunne syö sisältä päin.
Vähitellen pieniä paloja katoaa, löytyykö niitä koskaan?

maanantai 20. huhtikuuta 2015

20/4

Eilen olin kävelylenkillä.
Tarkoituksena oli kuluttaa päivällä saatuja kaloreita ja ehkä liikkumalla junaradalle päin..
Halusin kuolla, haluan edelleen.
Eilen kiersin ja kaarsin ympäri paikkakuntaani, kunnes saavuin eräälle sillalle joka menee eräänlaisen tien yli. Istahdin sillan reunalle ja ajattelin, että ehkä tämä olisi hyvä tapa kuolla. En voi hypätä junan alle, mitä ihmiset kokisivatkaan jos junan alle joutuisin. Junahan ehkä pysähtyisi ja muiden matka pitenisi, tai jotain muuta. En haluaisi, että muihin sattuu tai heidän arkensa vaikeutuisi.

Siellä aika jotenkin pysähtyi, en edes kerennyt huomata kun olinkin jo pudottautunut sillalta alas. Mitäs kävikään? Ei, en kuollut. Ei kai edes ollut pitkä pudotus, joka jollakin tavalla tuntui ikuisuudelta. 
En tiedä miten siinä olisi edes voinut kuolla, ehkä jos olisin lyönyt pääni? Olisi pitänyt hypätä selälleen, mahalleen tai jotenkin. Mutta ei, jaloille putosin, polvilleni maahan rysähdin. Nilkat kipeänä, vähän linkuttaen ja jalat mustelmilla kävelin sieltä sitten kotiin.
Miksi luulin, että siinä hypyssä olisin voinut kuolla? Ehkä ajattelin, että joo, sillalta kun hyppää maahan niin kuolee. MUTTA mun olisi pitänyt lyödä pääni. 

Kukaan ei nähnyt, näin ainakin luulen. Minä olen vielä hengissä, ja tahdon silti edelleen kuolla.
Olen kuitenkin ymmärtänyt, että haluaisin olla laiha kun kuolen, en vain ehkä jaksa elää sinne asti.

Olen rikki, olen väsynyt. Viiltely auttaa jaksamaan, olen yksin.
Minä oikeasti olen yksin.
Tästä ehkä joskus lisää.

En tiedä miten jaksaisin eteenpäin.. 

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

15/4 ajatuksia

Valopalloja ympärilläni. Toiset keräävät valopalloja ympärilleen enemmän kuin muut, toiset taas loistavat kirkkaammin kuin toiset.
Mutta silti, jokainen loistaa omalla tavallaan.

Minä rehellisesti sanottuna olisin valmis kuolemaan. En vain osaa päättää milloin kuolisin. Tuntuu, että joka päivälle sattuu joitakin syitä miksi en voisi kuolla. Vai etsinkö minä vain tekosyitä elämiselle? Haluanko elää? Miksi en haluaisi? Miksi haluaisin?
Näen ihmisiä, jotka ovat täynnä iloa, valoa ja onnea. He kokevat kipua, mutta nauttivat silti elämästä. He ovat täynnä elämää. Elämä on ylä- ja alamäkeä. Se ei aina ole hyvää. 
Mutta miksi joistakin tuntuu, että elämä on liian tuskallista elää?

Olen ymmärtänyt ja huomannut, että olen yksin. Psykologin kanssa keskustelimme ja tajuttuani yhden asian, romahdin hänen luonaan ensimmäisen kerran. "Minä, minulla ei ole tuohon mitään sanottavaa, ehkä minulla ei sitten ole tukiverkostoa"..

Joskus sanoin, että minä tapan itseni silloin, kun minulla ei ole läheisiä ympärilläni.

Minun pitäisi olla helpottunut, että minulla olisi lupa päättää elämäni, mutta en ole. MIKSI minä en ole? Mikä pitää kiinni elämässä? Ehkä tarvitsen jonkun sanomaan minulle, että tapa itsesi.
En, minun täytyy olla rohkea. Ei ole mitään pelättävää.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Onnistumisia, epäonnistumisia ja kysymyksiä

Eilen noin 70kaloria <3
Omena ja teetä.
Tänään aamulla kävin juoksulenkillä ja ajattelin, että voisin palkita itseni ihanalla kaurapuurolla! Kaurapuuron (2dl) lisäksi otin mustikoita (1dl) ja pari lusikallista raejuustoa (raejuustoa opettelen syömään). Pilkoin vielä näiden lisäksi omenan kuppiin, keitin teetä ja otin ison lasillisen vettä.
Voi että kun minä nautin! Yksin kotona, musiikki soi ja sain vain olla.

Olisikin ollut niin. Kun lopetin syömisen, tajusin, että söin ihan liikaa! Iski paniikki, apua, mitä jos eilinen vähäkalorinen ruokailu meni hukkaan!?
Laitoin radion täysille ja menin vessaan oksentamaan.
Kaurapuuroa jäi ehkä vähäsen mahan pohjalle.. Tainoh, eihän ne kaikki tule ulos vaikka kuinka tyhjentäisi..kalorit imeytyy jnejne...
Vittu kun vituttaa.
MINÄ LUPASIN, että en enää oksentaisi.
Rangaistus tästä tulee, illalla jääkylmään suihkuun viideksi minuutiksi. Hitto mä vihaan kylmyyttä!

Pieni ääni päässä sanoo, "hienoa, onnistuit oksentamaan paremmin kuin ennen."
Onnistuin, edes jossakin. Eli miksi pitäisi rangaista? Ehkä sittenkin jätän kylmän suihkun väliin...

Olen ristiriitaisissa tunnelmissa, jälleen.
En oksenna enää. Mielummin paastoan.. En ahmi, en syö.
hahahaha, niin varmaan.

Pitääkö mun kertoa terapeutille tahallisesta oksentamisesta? Aloin tässä miettimään, pari kuukautta sitten ensimmäisen kerran oksensin, ehkä tälle voisi tehdä jotakin, ettei jatkuisi pidempään..
Mutta sitten, puuttuisivatko he ruokavaliooni? Voisinko sitten enää laihduttaa? Enhän kuitenkaan ole alipainoinen.
Toisaalta, miten he muka voisivat auttaa?

Mielipiteitä?

maanantai 6. huhtikuuta 2015

6/4

Pääsiäinen on ohi.

Olen syönyt ihan liikaa.

Tunnen kuinka olen lihonut, minä näen, että olen lihonut.

Itsekuri on tainnut kadota.

Tahdon viime viikon 65-kalorisen päivän tapahtuvan uudelleen.

Huomisesta lähtien minä alan keskittymään laihdutukseen enemmän.

Huomisesta lähtien, minä alan laihtumaan nopeasti.

Minusta tulee vielä pieni.

Ehkä muokkaisin blogini ulkoasua, lisäisin painolaskurit sivuun? Ruokapäiväkirjaa ja sen sellaista?

Mietitään ja katsotaan..

Tänään viiltelin. Todella syvältä, ehkä vähäsen jopa säikähdin kuinka syvältä viilsin.
Rangaistus, se toimii.
Minä tunsin kipua.
Minä ansaitsen tuskaa ja pahan olon.

Toivottavasti teillä lukijoilla menee paremmin?

tiistai 31. maaliskuuta 2015

31/3

Oksentamista, pääkipua, ahdistusta, kurkkukipua, pakkoliikkumista.
Heikottaa.

Taistelen mieltäni vastaan, suklaalevy kaapissa odottaa syöjää..
Tiedän, että jos syön sen, yritän oksentaa, olen varma siitä.
Tänään olen muutenkin oksentanut kerran..

1500 kaloria tänään, eilen 433 kaloria ja sitä edellisenä 523 kaloria..
Tänään olen syönyt liikaa. Ihan liikaa.

Toistan kysymystä päässäni, onko minulla syömisen kanssa ongelmia?

En syö enään ruokaa. Syön vain kaloreita.

Mikä on lempiruokani? Normaalisti vastaisin: PITSA!
Nykyään kun tuota kysymystä joku kysyy, niin mietin hetken.. Sitten vastaan: kasvissosekeitto tai kasvikset. Onhan kasvissosekeittokin hyvää, mutta mielummin mä pitsaa söisin tai pastaa TAI RIISIÄ <3 Voih, mutta kasvissosekeitto on vähäkalorista. Siksi se on mun lempiruokaa. Jos mulla edes lempiruokaa on..toisaalta voisin elää pelkillä omenoilla ja vihreällä teellä.

Tässä tekstissä ei ollut kai mitään järkeä.

Pitäisikö mun kertoa sille psykologille tahalleen oksentamisesta? Toisaalta..silloin ehkä mun syömisiin puututtaisiin, enkä voisi enään laihduttaa..

Pakko jaksaa vielä eteenpäin.

Olen loppu.

(Jaksoin muokata toista sivua "liljasta..", käykääs lukemassa...)

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Avunpyyntö ei tavoita auttajaa

Itkettää, mutta en itke.
Tuntuu kuin olisin tukossa, olen rikki, hajonnut lattialle.
Pieniä teräväreunaisia sirpaleita ympäri huonetta, jokainen ainutlaatuinen omalla tavallaan.
Jokainen kaipaamassa toista palasta ikävöiden kokonaisuutta.

Puhelin kädessä, viestikentässä lukee: "soita". Hän, sairaanhoitaja sanoi minulle, että voin soittaa hänelle kun siltä tuntuu. Jos en pysty soittamaan, laittaisin edes viestin, jossa lukisi soita. Mitä sitten kun hän soittaisi minulle? Vai soittaisiko hän ollenkaan? Mitä sanoisin? Miten selittäisin tilanteen?
En mitenkään.
Miten sanon, että en halua elää? Miten sanon, että en jaksa enään hengittää, haluan kuolla.
Pelkään, että minut viedään pois kotoonta, eli en siis saa hänelle sanoa että haluan kuolla.

Minusta on tullut läpinäkyvä, minusta näkee, että kaikki ei ole hyvin.
En pidä siitä. Minun pitäisi olla vahva, minun täytyisi olla iloinen.
Minun olisi pakko edes esittää.
En enään pysty. Johtuuko se siitä, että olen niin väsynyt tähän kaikkeen? Vai onko minusta tullut välinpitämätön?
Olen menettänyt tunteiden hallinnan. En hallitse enään kroppaani, mieltäni, ajatuksiani..

Miten voisin sanoa hänelle, että en enään jaksa?

Pyyhin sanan "soita" pois viestikentästä.
Pärjään itsekin.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Pohditaan kuolemaa, ja niin kaikki katoaa

Sairaanhoitaja on vaihtumassa psykologiin. Uusi ihminen, miten voisin alkaa avautumaan uudelle ihmiselle kun olen vasta alkanut kertomaan sairaanhoitajalle asioita, asioita joista en ole kertonut kenellekään muulle..?

Olen itkenyt todella paljon, rehellisesti sanottuna en tiedä miten jaksan seuraavaan päivään.

Mitä jos taas sulkeudun? Mitä jos hoitoni loppuu? Mitä jos...
Pääni räjähtää, kysymyksiä ja kyyneliä. Huutoa, surua.

Olen sekaisin, ajatukseni hyppivät enkä saa ajatuksenkulusta selvää. Ajantajukin tuntuu katoavan.

Minuun luotetaan, en tekisi kuulemma itselleni mitään. Totuus on toinen. Eilen hyppynarun, köyden pätkän kanssa olin huoneessani, mihin saisin sen kiinni? Olenpas tyhmä, mutta hei, täällä ollaan ja viillot riittävät. Niinkuin he sanovat, en tee kuulemma itselleni mitään.

Päänsärky ja kahvikuppi seuraa pitää..

Pitäkää huoli toisistanne, pitäkää huoli itsestänne. Teistä jokainen on tärkeä.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Unta vain..

Aikaa on kulunut ja olen rikki.
En voi sanoin kuvailla tunteitani ja ajatuksiani, en tunne toisaalta mitään.

Olen tyhjä.

Olen valmis poistumaan.. näkemiin ja vilkuttaisin hyvästiksi..
Hymyilisin viimeisen kerran, itkisin viimeisen kerran..

Olen rikki. Myönnän sen.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Leijaillaan tähtien lailla

Toisaalta tekisi mieli antaa kaiken olla.

Toisaalta haluaisin tehdä asioille jotain.

Voimat ei tunnu riittävän.

Mitä tehdä?

Entä jos en tee mitään?

Lauseita, lauseita..

Tyhjiä sanoja silmien edessä..

Kirjaimia, jotka tarkoittavat minulle ja meille jotakin.

Loppujen lopuksi me kaikki päädymme risteykseen, josta on vain yksi tie ulos.

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Kaikki tai ei mitään

Kuka kertoo viimeisen päivän?

Odotan viimeistä päivää..

On edes jotain mitä odottaa.

Onko kaikki odottamisen arvoista?

Onko tämä kaikki sen arvoista?

Ääripäästä ääripäähän, ei ole keskitietä..

Etsitään yhdessä ja erikseen.

Päivä kerrallaan.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Näytellään elämää

Pää lyö tyhjää.
Väsyttää vaan.

Ei ole nälkä. 
Ei ole mitään.
Minä en ole mitään.

Terapiassa ollaan keskusteltu rooleista, esitän kuulemma paljon.. Vedän roolin, jonkinlaisen maskin päälleni. Mutta niinhän me kaikki?
Tähän pysähtyykin ajatukseni, tai ei se pysähdy, ajatuksenkulusta en vain pääse perille.
Olen aivan sekaisin, kuka oikein olen? Onko roolini esittämistä vai oikea minä? Ei, taas menen ihan sekaisin ajatuksissani. Apua, kuka minä olen? 
Päätäni särkee.
En toisaalta tunne mitään.

Olen vain niin helvetin väsynyt. Yhdeksän päivän treeniputki loppui. Tänään lepopäivän olenkin kuluttanut aikalailla kotona ja terapiassa (alan käyttämään sanaa terapia, koska sitähän se kai on), jonka jälkeen jouduin kaupungilla hengailemaan tunnin verran (eli siis kävelin reippaasti) ja illalla teinkin todella lyhyen lihaskuntotreenin.. Hehheh. Tämän päivän syömiset ovatkin olleet vettä, kaksi purkkaa ja 20-30 karkkia. Eli kai aika hyvin? 
Hitto.

Onko teillä lukijoilla jotain pyyntöjä, ajatuksia tai ideoita, millaisia postauksia haluaisitte lukea? Vai kenties haluaisitteko kysyä jotain?

Jos löydätte itsenne, pitäkää hänestä hyvää huolta.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Miten päivät kuluvat?

Tuntuu pahalta. Kaikki tuntuu niin pahalta.
Hengittäminen tuntuu pahalta.
Oleminen tuntuu pahalta.
Syöminen tuntuu pahalta,
lihominen tuntuu pahalta.
Olen lihonut ja ahdistaa ihan helvetin paljon.
Itkettää.
Miten oon voinu menettää kontollin näin?

Olen koko ajan todella väsynyt, enkä oikein tiedä mitä tänne blogiinkaan kirjoittaisin.
Joka päivä, koko ajan mietin ruokaa ja herkkuja, mitä kaikkea voisinkaan syödä! Mitä suklaakeksejä söisin? Mitä kakkuja kaupasta saisin ja oi että jäätelöä.. mitä kaikkea hyvää voisinkaan syödä! NAM! ..... HYI YÖK! 
Muutaman kerran on käynyt niin, että olen syönyt, ahminut ja oksentanut. Ja kuitenkin olen lihonut. Olen neljänä päivänä käynyt lenkillä, kyllä, väsymys on suuri ja silti olen lenkille lähtenyt, pakko! Lenkkeilystä huolimatta, olen lihonut, turvonnut, paisunut iso pallo. Ahdistavaa. 
 Onneksi koko tämän päivän olen saanut motivaatiota ruokavalion muutokseen. Nyt jäävät sipsit, keksit ja kaikki herkut! Suon itselleni kaakaon makeisena, koska sokerinhimo on kumminkin suuri ja olen heikko. Hehheh... Voi helvetti kun kontrolli on oikeasti mennyt. En hallitse syömisiäni, saatan sortua ahmimaan yht äkkiä. Yhdessä päivässä sain kokonaisen ison muropaketin menemään, siinä sivussa kaikkea muuta..
Pakko muuttua. En halua olla iso.

Lääkitys ei ole mielestäni aiheuttanut minkäänlaisia sivuvaikutuksia.. Päänsärky iskee kylläkin muutama tunti sen jälkeen kun olen lääkkeen ottanut..ehkä vain sattumaa? Näin ainakin luulen.

Näillä mennään päivä kerrallaan.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Seronil ja hyvästien aika

Mitä kuuluu? Miten menee? Kammoksun näitä kysymyksiä. Miksi kysyä kysymyksiä, miksi sanoa asioita, jos ei kuitenkaan tarkoita niitä? Kohteliaasti vain vastataan: "Ihan hyvin menee kiitos, mitä sinulle kuuluu?" Kun minä kysyn ihmiseltä kuulumisia, tarkoitan sitä! Haluan tietää, miten tällä toisella menee, en kysy kuulumisia vain kohteliaisuudesta. Ärysttää tämä tälläinen.. Joo...

Tapasin tuossa yhtenä päivänä lääkärin, joka määräsi seronil- nimistä lääkettä ahdistukseen ja masennukseen. Tänään otin ensimmäisen.
Tosiaan, aloitetaan pienellä määrällä, katsotaan toimiiko ja tuleeko sivuvaikutuksia. Käyttääkö kukaan muu tätä lääkettä ja onko siitä aiheutunut mitään haittaa vai onko lääkkeestä ollut apua?

Lyhyesti: Kerroinkin täällä blogissani uudesta ihmisestä, joka on tullut elämääni. Matiksi taisin häntä kutsua täällä blogin puolella. Haluan vain kertoa teille, että kerroin hänelle, etten halua enää tavata häntä.
Ja olo on helpottunut, hävettää jollakin tavalla myöntää, etten ajattele tätä asiaa ollenkaan.
En todellakaan halua aloittaa parisuhdetta tälläisessä elämäntilanteessa, enkä edes tuntenut häntä kohtaan mitään.

Olen kuullut että hyvästelen kuulemma ihmisiä. Psykologi sen ensin sanoi, minä vain kummastelin. Kuitenkin jälkeenpäin aloin pohtimaan tuota asiaa, miten minä hyvästelen ihmisiä? Miten minä psykologin mukaan valmistaudun kuolemaan? Ymmärsin aika montakin asiaa, jotka tukevat tämän psykologin väitettä, muutaman kerron täällä blogissa.
      - Valokuvat. Olen tässä varmaan kuukauden verran käynyt teettämässä valokuvia. Teetettyjä kuvia on tällä hetkellä noin 150. Ostin valokuvakansion ja olen noita valokuvia laitellut sinne... Löytyy kuvia lapsuudesta, kuvia elämästäni, kuvia ihmisistä ja paikoista.. Miksi tämä kertoo siitä, että minä valmistautuisin kuolemaan? Ensimmäisen kerran kun kävin yli kuukausi sitten kuvia teettämässä läheisessä liikkeessä, ajattelin, että äitini ei tätä sitten tarvitsisi tehdä jos se olisi hänelle liian rankkaa. Eli olen kai alkanut järjestelemään asioitani. Kun lajittelin valokuvia eri ryhmiin, kävin samalla elämääni läpi, hyvästelinkö elämäni?
      - Vaatekaappikin  on tyhjentynyt. Olen jakanut ilmaiseksi vaatteitani pois tutuilleni ja läheisilleni. Osa on suureksi jääneitä, mitä en tarvitsekkaan. Osa kuitenkin on kerran käytettyjä, minulle ihan hyviä, mutta en minä niitä kuitenkaan tarvitse.
      - Pidän huoneeni nykyään todella siistinä, siivoan vähän väliä päivittäin. Entä jos kuolenkin? Huoneeni pitää olla siisti, hahah, ihan kuin sotkuinen huone mitään haittaisi.. Muutamia tavaroitakin olen laittanut laatikkoon, muka kirpputorille vietäväksi..hehheh...

Koska jätän hyvästit? Milloin on hyvästien aika? Kuka sen tietää? 
Kyyneleet voisivat jo loppua, ei kukaan itke tällä tavalla pienistäkin asioista.

Jotenkin tuli töksähteleväinen teksti, anteeksi, ajatukset hyppivät asiasta toiseen, kirjoitin tämän tekstinkin ns. hyppien alun ja lopun kanssa. 

Kiitos lukijat ja kiitos parista sähköpostista. Ette tiedäkkään miltä tuntuu kun huomaan sähköpostin saapuneen tai kommentin tulleen johonkin tekstiin. 
Saa tosiaan laitella sähköpostia osoitteeseen: laulavalilja@hotmail.com. Jos kaipaat juttuseuraa tai haluat kysellä jostain, tai kirjoittaa ihan mistä vaan, tuonne osoitteeseen saa viestiä laitella.. 

Anteeksi ja kiitos.
Pidetäänhän huoli toisistamme? 

torstai 12. helmikuuta 2015

Itsekseni kyselen hiljaa mielessäni

Musiikki soi ja ajatukset harhailee..

Nyt voin sanoa, että tein väärin. Syömisistä olen täällä blogini puolella jonkun verran puhunutkin.. Ahdistaa. Hävettää myöntää, olen saanut kamalia ahmimiskohtauksia muutamaan otteeseen ja olen yrittänyt oksentaa kaiken ulos. Kyllä, olen typerä. Ikinä en ole onnistunut, mutta tänään... Söin normaalia suuremman aamupalan, yleensä en siis syö aamupalaa. Mutta kumminkin, Onnistuin oksentamisessa.. En aio jatkaa tätä. En halua! En halua!! EI !

Olen lihonut, ihan varmasti olen lihonut! En halua lihoa! En halua palata sellaiseksi ylipainoiseksi norsuksi mikä olin joskus yläasteella.. Voi helvetti kuinka olenkaan sekaisin tällä hetkellä.. Ei norsuissakaan mitään vikaa ole. 

Aion vähentää syömisiäni niin ei tarvitsisi oksentaa.. Palauduin mielestäni aika normaaliin ruokavalioon tuossa muutamassa viikossa, nyt on aika muuttua.

En ymmärrä, kuka oikein olen nykyään? 
En minä ole sellainen joka laskee kaloreita, oksentaa tahallisesti, käy lenkillä koska kaloriraja ylittyi satasella tai parilla.. EN MINÄ OLE SELLAINEN! 
Kuka minä olen? 
Onko Lilja poissa? 

Itkettää, kyyneleet valuvat poskiani pitkin, olen väsynyt..
Ensi viikolla lääkärille näillä näkymin on tapaamisaika, lääkitys aloitettaisiin masennukseen..
En tiedä kuinka kauan jaksan tätä enään..

Olen väsynyt. Olen pahoillani. 

Mene pois, mene pois
Huudan etkä kuuntele
Tahdon sinut pois etkä sinä välitä
Haluat mun luovuttavan
Haluat mun antautuvan
Mutta on vielä aikaa
on aikaa järjestää
Jotain on vielä jäljellä
Jotain on vielä kesken
En halua nähdä loppua vielä 
Matka on paras joten nautin siitä
tai niin ainakin uskottelen itselleni ja muille
Kun muilla on hyvä olla niin olen onnistunut edes jossain.

torstai 5. helmikuuta 2015

Kuka olet? Kuka olen? Keitä olemme?

Kuka on Lilja?
Kirjoitin paperille ja pohdin kysymystä. Kyyneleet silmissä kirjoitin alle:
Lilja on ruma.
Lilja on epäonnistunut.
Lilja on läski.
Liljalla ei ole hyvää huumorintajua.
-tässä vaiheessa aloin täristä ja itkeä kunnolla-
Liljasta ei kukaan tykkää.
Liljalla ei ole tulevaisuutta.
Liljan luonne on hirveä.
Liljalla ei ole ketään.
Lilja on valmis kuolemaan.
Lilja yrittää todella paljon onnistua jossakin ja silti epäonnistuu.
    Mutta silti Lilja yrittää pysyä täällä, varmaan muiden kiusaksi.

Aloin puhumaan yksin kotona ääneen, toistin sanoja, toistin noita lauseita monesti.
Puhuin itsestäni kolmannessa persoonassa, tai siis puhuin omalla nimelläni, enkä käyttänyt "salanimeä" Lilja..
Aloin huutamaan, että varmasti naapuritkin kuulivat minut.. hitto. Miksi näin tein? En tiedä.

Lilja on vaikka mitä, silti Lilja ei ole mitään.

Kuka oikein on Lilja?

Tänään kahvia on mennyt yli 10kuppia, kivat.
En ole nukkunut kunnolla pitkään aikaan... Tänään päivällä nukahdin lattialle omaan huoneeni matolle, väsyttää, unirytmi on sekaisin.
Oksettaa. Oksettaakohan minua siksi kun olen juonut kahvia enkä ole syönyt oikein mitään..? Normaalisti juon kahvia ehkä kupillisen joka toinen päivä..

Sattuu, todella paljon.
Ällöttää. Nukuttaa.

Hyvää yötä!

perjantai 30. tammikuuta 2015

maanantai 26. tammikuuta 2015

Melkein seitsemän päivää, melkein yksi viikko

Melkein seitsemän päivää olin viiltelemättä. Minun oli pakko olla viiltelemättä, mutta tänään löysin itseni keittiöstä veitsi kädessäni. Muutama viilto ranteeseen ja kyyneleet kasvoilta pyyhkäisin pois.. 
Minua ärsyttää. Ärsyttää kun keittiössä ei ole enään teräviä veitsiä. Puukkokin on tylsä, syvälle viiltäminen ei onnistu vaikka kuinka painaa, ärsyttävää. Tai sitten en vain osaa? 
Voisinkohan käydä kaupassa ostamassa ihan oman terävän veitsen? tai jonkunlaisen terän.. 
Vaikka olinkin viiltelemättä melkein seitsemän päivää, ei se tarkoita etten olisi satuttanut itseäni jotenkin. Käteni ja jalkani ovat mustelmilla, lyöminen tuntui hyvältä, vaikka ei se viiltelylle vertoja vedä..

Joka kerta kun herään, aamulla, yöllä tai päivällä niin ajattelen ensimmäiseksi yhtä asiaa: enpäs kuollutkaan. Pienenä mulle puhuttiin, että vanhat ihmiset kuolevat siten, että he laittavat silmät kiinni ja nukahtavat ja kun he heräävät, he heräävät toisesta paikasta.. jostain rauhallisesta ja mukavasta.. Vaikka en vanha iältäni olekaan, niin joskus toivon minulle tuollaista tapahtuvan.. Silmät kiinni ja kaikki olisi ohi.. mutta! Haluaisin ehkä tietää milloin tuo tapahtuisi, jotta voisin järjestää kaiken. Siivota huoneen, pakata tavarat laatikoihin, antaa esineitä muille tarvitseville ja hyvästellä ihmiset.

Huomenna näkisin yhtä kaveria, pitkästä aikaa. Hänen seurassaan pitää laittaa rooli päälle, hymyillä ja olla iloinen ja tsemppaava. Hitto kun en jaksaisi, väsyttää niin paljon. Mutta katsotaan sitten huomenna miten menee..

Toivottavasti kaikilla lukijoilla menee hyvin? 
Rauhallista viikkoa ja paljon voimia kaikille.. 

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Musiikki soi ja sydän pysähtyy

Yksi sana vain.. Et tarkoittanut pahaa, silti tällä hetkellä kyyneleitä vuotaa silmistäni vesiputouksen lailla. Inhoan itkemistä, vaikka ehkä joskus tämä on puhdistavaa ja helpottavaa, mutta en enään yksinkertaisesti jaksa tätä. Joka päivä kyyneleitä valuu silmistäni ja paikalla ei ole väliä.. Syytä en tiedä. Tai noh, tiedän, mutta hei onko edes yksi kaupassa käynti ilman kyyneleitä liikaa pyydetty? Pettymyksiä pettymyksiä.. Turhautumista..

Tällä hetkellä olisin valmis lähtemään, vihkoni jättäisin pöydälle lappu päällä jossa lukisi anteeksi kauniisti kirjoitettuna..
Olen valmis kuolemaan.

Ja nyt lopetan nämä ajatukset!
Läheiset.. Yritän muistaa läheiseni. En kestäisi jos he kärsisivät jostain pahasta mitä minä olen aiheuttanut. Toisaalta, enhän minä heidän itkua (jos he edes itkisivät takiani) näkisi. Mutta en voi ajatella niin itsekkäästi....heillä olisi kumminkin helpompi ilman minua..
Olen useasti ajatellut, että sitten kun minulla ei ole ketään, niin tapan itseni. Silloin kenenkään ei tarvitsisi kärsiä.
Mutta.. ei mulla tälläkään hetkellä ole ketään.. tai toisaalta on. Olen yksin, mutta toisaalta en.
RISTIRIITAISTA!!

Hengitän sisään ja hengitän ulos, tunnen rinnassani jotain. Kipua.
Julkaisen tekstini ja annan kaiken vain olla. Painaudun seinään kiinni ja otan kuristavat kädet kaulaltani pois, hengitän. Minä elän.


Olen kaatunut langennut loukkoihin
joista auennut on ovi ainut alaspäin
ja niihin mun haaveet haudattiin
sain uudet haaveet ja nousin 
kauas päässyt oon
enkä sun surulapsesi tahtonut koskaan, mä olla
vaan nousta korkeuksiin

maanantai 19. tammikuuta 2015

Viiltelystä ja jotain muuta...

Tässä tulee pitkä postaus.

Miten keskustella viiltelystä?
Olen miettinyt tätä asiaa jo todella kauan. Viiltely. Ihmiset purkavat ahdistustaan monella eri tavalla, jotkut liikunnalla, toiset syömällä tai syömättömyydellä, osa taas meditoi, itkee, shoppailee tai tekee jotain muita rentouttavia/rauhottavia asioita kun taas useat päätyvät käyttämään terää.

Mulla on jälkiä viiltelystä mun kropassa. Mutta eivät ne ole niin pahoja mitä olen muilla huomannut. Vasen ranteeni ja toinen reiteni näyttää tällä hetkellä kamalalta, olen päätynyt viiltelemään melkein joka päivä vajaan parin viikon aikana. Huomenna en voi enään viillellä tietyistä syistä ja viikko pitäisi olla ilman tuota ihanaa terää.. Terää, joka rikkoo minua hetki hetkeltä.. Terää, joka rikkoo ihoni ja päästää virtaamaan kaunista punaista verta..

Ennen, "nuorempana" viiltelin joka puolelle kehoani, kädet olivat täynnä jälkiä, mutta nykyään valitsen yhden tai kaksi kohtaa kehostani ja puran kaiken niihin.. Niitä on silloin helpompi piilottaa ja tällä hetkellä mun elämässä joudun niitä piilottelemaan aikalailla ja ihan hyvä vain..kai. Niin, ne vanhat viiltelyjäljet, ne ovat todella vaaleita. Ei niitä näe ellei kunnolla läheltä katso, en kai ollut syvälle viiltänyt?

Mutta miten puhua tästä asiasta läheisille? Vai puhuakko ollenkaan? Itse olen kertonut yhdelle ystävälleni viiltelystä, pakkohan se oli kun hän puhui asiasta ja kyseli. Hänen kanssaan en ensin halunnut puhua asiasta, välttelin aihetta kaikin keinoin, mutta nykyään on eri juttu. Hänen kanssaan puhun asiasta, kuin se olisi normi. Ihan kuin saisin tehdä niin. En tietenkään keskustele tästä aiheesta hänen kanssaan  paljoa, en halua puhua asiasta, enkä halua kuormittaa häntä. Ja kaikenlisäksi emme edes näe usein.. eikä häntä kiinnosta.
Toinen ystäväni/kaverini myös tietää viiltelystä. Hän on kokenut samankaltaisia asioita kuin minäkin, mutta emme puhu hänen kanssaan aiheesta. Enhän näe häntä oikeastaan koskaan, eikä häntäkään kiinnosta.

Voisinko siis sanoa, että  kaksi tai kolme ihmistä tietää, että viiltelen? Tuskin.. Voivatko viiltelijät sanoa numeromäärää kuinka moni tietää viiltelystä? Minun mielestäni ei voi sanoa. Todellisuudessa jos viiltelet niin todella moni on huomannut sen, tutut ja vieraat. Varsinkin jos jälkiä ei ole kunnolla piilottanut.

" JOS SATUTAT ITTEES SATUTAT SAMALLA MUITA "

Olen lukenut joskus sellaista kirjaa kuin "Vapaaksi viiltelystä", jonka on kirjoittanut Katja Myllyviita. Suosittelen tuota kirjaa muuten kaikille, jotka viiltelevät ja haluavat lopettaa sen.. Tuo kannattaa muutenkin lukea jos on kiinnostunut aiheesta tai esimerkiksi läheinen vii.. Kirja sisältää myös tehtäviä joista yksi oli sellainen kuin: "Kuinka kertoa viiltelystä". Tässä siitä olisi tehtävä jos kiinnostaa, skippaa yli jos ei:
1. Kenelle haluat ensin kertoa viiltelystä? 
2. Miksi haluat hänen tietävän viiltelystä ja mitkä ovat motiivisi? 
3.Milloin aiot kertoa hänelle? Ole mahdollisimman tarkka ajankohdan määrittelyssä. Pvm ja klo?
4. Missä paikassa haluat käydä tämän keskustelun? Paikka, jossa tunnet olosi mukavaksi ja turvalliseksi auttaa sinua olemaan rennompi kun otat asian puheeksi.
5. Kuinka kerrot viiltelystä? Mitä  tarkalleen ottaen aiot sanoa? Voit kirjoittaa halutessasi kaiken paperille niin kuin valmistaisit puheen.
6. Kuinka arvelet kyseisen henkilön reagoivan? Kuinka hänen reaktionsta vaikuttaa sinun tunteisiisi? Millä muilla tavoin hän saattaa reagoida? Kuinka nuo reaktiot vaikuttaisivat sinun tunteisiisi? 
7. Kuinka huolehdit itsestäsi keskustelun jälkeen? Kenelle soitat tai ketä voit mennä tapaamaan saakasesi tukea? Mitä voit tehdä itse rauhoittuaksesi? 
8. Lopuksi kirjoita kuvaus, kuinka keskustelu sujui. Mitä olisit voinut tehdä toisin? (Tuo kysymys häiritsee edelleen, koska loppujen lopuksi totesin, että kaiken olisin voinut tehdä toisin) Minkä olisit voinut jättää tekemättä? (Tässäkin: kaiken.) Mitä aiot kokeilla uudestaan? Millainen kokemus tämä oli sinulle kaiken kaikkiaan? 

Viikolla kerroin eräälle henkilölle (kutsutaan häntä nyt vaikka Matiksi) viiltelemisestäni. Matti on uusi ihminen jonka olen tavannut joku aika sitten ja olemme viettäneet aika paljon aikaa yhdessä ja joka päivä viestejäkin vaihdetaan.. En tiedä mitä hänestä ajattelisin. Olenko ihastunut? Viime ihastukseni vei minut pilviin, olin jollakin tavalla iloinen ja pirteämpi, mutta nyt en tunne sitä tunnetta kuin leijuisin pilvissä. En ole iloinen. ENKÄ TARKOITA tällä sitä, että olen luullut koko elämäni ajan, että ihastus tai parisuhde tuovat onnea. Ei ei, en vain tiedä miksi en tunne mitään, tai no tunnen mutta siis niin.. Pidän hänestä, mutta en tiedä.. Hän vain on ja minä joka ilta silti viiltelen, lyön itseäni ja itken omassa huoneessani haukoen henkeä.. Kaverini tähän sanoi, että voisiko tuo johtua masennuksesta? Tarkoittaen sitä, että edellisen kerran kun olin ihastunut, siitä on jo kauan aikaa, eikä masennukseni ollut vielä silloin niin vakava.. Matti on vain uusi ihminen elämässäni. Hän on sanonut tykkäävänsä musta todella paljon ja vaikka sitä on vaikea uskoa, yritän uskoa häntä.. Miten minusta voisi joku pitää? Haluanko/uskallanko viedä tätä meidän "suhdetta" pidemmälle? Mitä jos satutan häntä? Mitä jos tapan itseni? En halua, että häneen sattuu.

Mutta tosiaan, takaisin aiheeseen, siihen viiltelemiseen.. Olimme puhuneet hänen kanssaan päivällä tästä aiheesta ja yleisestikin mielenterveysongelmista. Kyselin varovaisesti häneltä, että onko hänellä kokemusta tai tietämystä tästä aiheesta. Hän vastaili kypsästi ja luontevasti. Ei tosiaan tullut mitään "masennus on vain asennekysymys eikä mikään sairaus" yms. joka olisi saanut vihan kiehumaan minussa. Myöhemmin samana päivänä hän kysyi suoraan minulta, että onko ranteessani jotain jälkiä. Ja minä idiootti kielsin tämän. Ei hän mua uskonut, mutta kumminkin. Huoh. Kerroin hänelle kuitenkin, että käyn psykologilla tällä hetkellä ja muutenkin vähäsen taustojani. Se oli vaikeaa. Todella vaikeaa. En kerro itsestäni niin paljon kenellekkään ja  nyt hän tietää asioita minusta.
Helpottavinta oli,että hän ei lähtenyt pois. Tänäänkin olen hänen kanssaan jutellut ja viikolla taas nähdään.
Ainakaan vielä hän ei lähtenyt pois.
Uskallanko päästää ketään lähelleni? Miksi päästäisin? Kiinnostaisiko mua jos hän lähtisi? Miksi kiinnostaa? Päässäni pyörii tyhmiäkin kysymyksiä..

MULLA OLISI TEILLE LUKIJOILLE KYSYMYS! Vastatkaa kommentteihin tai laittakaa sähköpostia laulavalilja@hotmail.com. 
Viiltelettekö te? Puhutteko te asiasta läheisillenne tai kenellekkään muulle? Miten olette kertoneet asiasta?
Jos viiltelette ja seurustelette, niin miten tyttö/poikaystävänne on asian ottanut vai tietääkö hän asiasta edes mitään?

Olen oikeasti ihan hukassa, vaikka välillä esitänkin olevani fine tämän asian kanssa ja tietäväni muka kaiken jokaisesta pikku jutusta.

Tästä postauksesta tuli todella ihmeellinen ja erilainen. Aiheena viiltely ja jotain muuta höpinää.
Tekisi mieli pyyhkiä teksti ja kirjoittaa jotain muuta..
Mutta mitä muuta kirjoittaisin?
Viilsin tänään, viimeisen kerran, tai no, viikon kestää viiltelytauko.. Helvetti kun siitä tulee olemaan vaikeaa..
Entä miten mun syömiset on menny? Joo.. Paino on laskenut taas.

Ja tässä välissä tulikin sellainen fiilis, että laitan Matille viestin, ettei voidakkaan enään nähdä, ikinä. MÄ OLEN SAIRAS! ..vai olenko? NO OLEN! ..oikeasti en.
Ristiriitaista. Vittu. Paska ja helvetti. En halua hänelle tai kenellekkään yhtään lisää murhetta tai taakkaa. Musta ei ole mitään hyvää, aiheutan pahaa kaikille.

Kauniita unia ja anteeksi tästä postauksesta, ajattelin kirjoittaa vähän muutakin kuin pelkkää pahaa oloa, vaikka tämäkin on osa sitä pahaa oloa. Osa kokonaisuutta.


perjantai 16. tammikuuta 2015

hengitän

Minä hengitän, olen vielä elossa.
Tai siltä ehkä ulkopuolelta näytän, elävältä. (Kai?) Sisältä olen kuollut.

Yritin jotain peruuttamatonta, mutta mitään ei käynyt.

Hengitän ja kuljen eteenpäin, varovasti, askel kerrallaan.
Olen todella väsynyt..

Kiitos teille lukijoille..

maanantai 12. tammikuuta 2015

Tässä se nyt on..

Olen lopussa.
Olen päässyt tähän asti ja nyt olen valmis lopettamaan. Kiitos vain ja näkemiin.
Olen pahoillani, mutta älkää huoliko.
Kaikki on hyvin.

Olen katsonut taivaan tähtiä jo niin kauan ja nyt vihdoin pääsen heidän vierelleen muita katselemaan ja suojelemaan. 

torstai 8. tammikuuta 2015

Hiekanjyvä hiekkaan, palaset palapeliin..

Hetkessä kaikki katoaa.. 
En saa henkeä. Tapa minut jo, älä anna ahdistusta! Hakkaan päätäni seinään, huoneeni nurkan seinät turvanani. Terä sivussa tarkkailee minua ja minä sitä.. Sattuu. Sattuu niin paljon. En saa henkeä ja kyyneleet valuvat silmistäni. 
Ahdistaa.
Olen yksin. 

tiistai 6. tammikuuta 2015

Minä yritän vain auttaa, sinäkin olet tärkeä

Minulle ehdotettiin lääkitystä.
En tiedä mitä ajatella.
Puhutaan siitä seuraavalla kerralla kuulemma enemmän..
Tunnin ajan minä itkin ja puhuin, yritin lopettaa itkemisen, mutta ei siitä mitään tullut.
En valehdellut ollenkaan, kerroin totuuden. Kerroin miten asiat ovat. En tietenkään ihan kaikkea ajatuksiani kertonut, mutta näin paljon en ole koskaan avannut itseäni siellä.

Tämän päivän syömiset on ollut mitä sattuu, vähäsen söin ranskalaisia ja äsken söin yhden omenan. Ei huvita, en jaksa.

Mutta mitä muuta kuuluu? Väsyttää. Väsyttää ihan hirveästi. Aamuisin ei jaksaisi nousta sängystä ja päivät yleensä kuluvatkin sängyssä.. Öisin en saa nukuttua ja harvoin päivällä nukun. Tällä viikolla pitäisi nähdä ystävääni.. Mutta olen niin väsynyt, että en tiedä kannattaako se. Toisaalta haluaisin nähdä häntä, mutta niin.. en tiedä. En tiedä mistään mitään..

Olenpas itsekäs ja laiska. Hahah..

lauantai 3. tammikuuta 2015

Näen taivaan tähdet ja suuren suuren kuun, tavoittelen niitä, mutta maan pinnalle jään

Tänään on ollut ihan hyvä päivä. Ei ole ollut suurimpia ahdistuksia.
Kotona mennyt suurin osa päivästä, kaveri poikkesi kahvillakin..

Haluaisin kertoa yhdestä asiasta.. Minun elämässäni saattaa olla ihminen, joka oikeasti välittää edes jollakin tavalla minusta. Minäkin ehkä saatan välittää hänestä, paljonkin. Se pelottaa. Pelottaa, että tunnenko edes mitään. Pelottaa, että jos hän ei tunnekkaan mitään tai hänen tunteensa minua kohtaan loppuvat. Toisaalta, ei se ehkä haittaisi? Pelkään ihmisten katoavan ympäriltäni, mutta samalla jollakin tavalla työnnän heitä pois. Miksi? En haluaisi tuoda kipua toisen ihmisen elämään, en sellaista mitä itse voisin aiheuttaa. Pelkään romahtavani ja tekeväni ikuisen päätöksen, tappaisin itseni, lopettaisin hengittämisen, elämisen... ja hän ei tietäisi asiasta mitään.
Katsotaan nyt.

Kaksi päivää on mennyt alle 500:lla kalorilla, ja kyllä, olen laskenut. Ahdistaa katsoa itseäni peilistä, tämä on rangaistukseni.
Kävin myös 25minuutin juoksu/kävelylenkillä.. Osan matkasta kävelin, koska hengittäminen oli tuskallista itkemisen takia, joka alkoikin ihan yllättäen.. Ja sekin oli vain musiikin vika jota musiikkisoittimestani kuuntelin.

Tuntuu, että teen asioita väärin. Mutta toisaalta ei tunnu miltään. Olen kylmä, olen mustaa täynnä, en ole mitään. En tunne mitään. Ja vaikka en tunne, niin kyyneleitä valuu silmistäni. Eli kai minä jotain tunnen?

Haluaisin olla edes jossakin hyvä.