31/3

Oksentamista, pääkipua, ahdistusta, kurkkukipua, pakkoliikkumista.
Heikottaa.

Taistelen mieltäni vastaan, suklaalevy kaapissa odottaa syöjää..
Tiedän, että jos syön sen, yritän oksentaa, olen varma siitä.
Tänään olen muutenkin oksentanut kerran..

1500 kaloria tänään, eilen 433 kaloria ja sitä edellisenä 523 kaloria..
Tänään olen syönyt liikaa. Ihan liikaa.

Toistan kysymystä päässäni, onko minulla syömisen kanssa ongelmia?

En syö enään ruokaa. Syön vain kaloreita.

Mikä on lempiruokani? Normaalisti vastaisin: PITSA!
Nykyään kun tuota kysymystä joku kysyy, niin mietin hetken.. Sitten vastaan: kasvissosekeitto tai kasvikset. Onhan kasvissosekeittokin hyvää, mutta mielummin mä pitsaa söisin tai pastaa TAI RIISIÄ <3 Voih, mutta kasvissosekeitto on vähäkalorista. Siksi se on mun lempiruokaa. Jos mulla edes lempiruokaa on..toisaalta voisin elää pelkillä omenoilla ja vihreällä teellä.

Tässä tekstissä ei ollut kai mitään järkeä.

Pitäisikö mun kertoa sille psykologille tahalleen oksentamisesta? Toisaalta..silloin ehkä mun syömisiin puututtaisiin, enkä voisi enään laihduttaa..

Pakko jaksaa vielä eteenpäin.

Olen loppu.

(Jaksoin muokata toista sivua "liljasta..", käykääs lukemassa...)

Avunpyyntö ei tavoita auttajaa

Itkettää, mutta en itke.
Tuntuu kuin olisin tukossa, olen rikki, hajonnut lattialle.
Pieniä teräväreunaisia sirpaleita ympäri huonetta, jokainen ainutlaatuinen omalla tavallaan.
Jokainen kaipaamassa toista palasta ikävöiden kokonaisuutta.

Puhelin kädessä, viestikentässä lukee: "soita". Hän, sairaanhoitaja sanoi minulle, että voin soittaa hänelle kun siltä tuntuu. Jos en pysty soittamaan, laittaisin edes viestin, jossa lukisi soita. Mitä sitten kun hän soittaisi minulle? Vai soittaisiko hän ollenkaan? Mitä sanoisin? Miten selittäisin tilanteen?
En mitenkään.
Miten sanon, että en halua elää? Miten sanon, että en jaksa enään hengittää, haluan kuolla.
Pelkään, että minut viedään pois kotoonta, eli en siis saa hänelle sanoa että haluan kuolla.

Minusta on tullut läpinäkyvä, minusta näkee, että kaikki ei ole hyvin.
En pidä siitä. Minun pitäisi olla vahva, minun täytyisi olla iloinen.
Minun olisi pakko edes esittää.
En enään pysty. Johtuuko se siitä, että olen niin väsynyt tähän kaikkeen? Vai onko minusta tullut välinpitämätön?
Olen menettänyt tunteiden hallinnan. En hallitse enään kroppaani, mieltäni, ajatuksiani..

Miten voisin sanoa hänelle, että en enään jaksa?

Pyyhin sanan "soita" pois viestikentästä.
Pärjään itsekin.

Pohditaan kuolemaa, ja niin kaikki katoaa

Sairaanhoitaja on vaihtumassa psykologiin. Uusi ihminen, miten voisin alkaa avautumaan uudelle ihmiselle kun olen vasta alkanut kertomaan sairaanhoitajalle asioita, asioita joista en ole kertonut kenellekään muulle..?

Olen itkenyt todella paljon, rehellisesti sanottuna en tiedä miten jaksan seuraavaan päivään.

Mitä jos taas sulkeudun? Mitä jos hoitoni loppuu? Mitä jos...
Pääni räjähtää, kysymyksiä ja kyyneliä. Huutoa, surua.

Olen sekaisin, ajatukseni hyppivät enkä saa ajatuksenkulusta selvää. Ajantajukin tuntuu katoavan.

Minuun luotetaan, en tekisi kuulemma itselleni mitään. Totuus on toinen. Eilen hyppynarun, köyden pätkän kanssa olin huoneessani, mihin saisin sen kiinni? Olenpas tyhmä, mutta hei, täällä ollaan ja viillot riittävät. Niinkuin he sanovat, en tee kuulemma itselleni mitään.

Päänsärky ja kahvikuppi seuraa pitää..

Pitäkää huoli toisistanne, pitäkää huoli itsestänne. Teistä jokainen on tärkeä.

Unta vain..

Aikaa on kulunut ja olen rikki.
En voi sanoin kuvailla tunteitani ja ajatuksiani, en tunne toisaalta mitään.

Olen tyhjä.

Olen valmis poistumaan.. näkemiin ja vilkuttaisin hyvästiksi..
Hymyilisin viimeisen kerran, itkisin viimeisen kerran..

Olen rikki. Myönnän sen.

Leijaillaan tähtien lailla

Toisaalta tekisi mieli antaa kaiken olla.

Toisaalta haluaisin tehdä asioille jotain.

Voimat ei tunnu riittävän.

Mitä tehdä?

Entä jos en tee mitään?

Lauseita, lauseita..

Tyhjiä sanoja silmien edessä..

Kirjaimia, jotka tarkoittavat minulle ja meille jotakin.

Loppujen lopuksi me kaikki päädymme risteykseen, josta on vain yksi tie ulos.

Kaikki tai ei mitään

Kuka kertoo viimeisen päivän?

Odotan viimeistä päivää..

On edes jotain mitä odottaa.

Onko kaikki odottamisen arvoista?

Onko tämä kaikki sen arvoista?

Ääripäästä ääripäähän, ei ole keskitietä..

Etsitään yhdessä ja erikseen.

Päivä kerrallaan.

Näytellään elämää

Pää lyö tyhjää.

Väsyttää vaan.

Ei ole nälkä. 

Ei ole mitään.

Minä en ole mitään.

Terapiassa ollaan keskusteltu rooleista, esitän kuulemma paljon.. Vedän roolin, jonkinlaisen maskin päälleni. Mutta niinhän me kaikki?

Tähän pysähtyykin ajatukseni, tai ei se pysähdy, ajatuksenkulusta en vain pääse perille.

Olen aivan sekaisin, kuka oikein olen? Onko roolini esittämistä vai oikea minä? Ei, taas menen ihan sekaisin ajatuksissani. Apua, kuka minä olen? 

Päätäni särkee.

En toisaalta tunne mitään.

Olen vain niin helvetin väsynyt. Yhdeksän päivän treeniputki loppui. Tänään lepopäivän olenkin kuluttanut aikalailla kotona ja terapiassa (alan käyttämään sanaa terapia, koska sitähän se kai on), jonka jälkeen jouduin kaupungilla hengailemaan tunnin verran (eli siis kävelin reippaasti) ja illalla teinkin todella lyhyen lihaskuntotreenin.. Hehheh. Tämän päivän syömiset ovatkin olleet vettä, kaksi purkkaa ja 20-30 karkkia. Eli kai aika hyvin? 

Hitto.

Onko teillä lukijoilla jotain pyyntöjä, ajatuksia tai ideoita, millaisia postauksia haluaisitte lukea? Vai kenties haluaisitteko kysyä jotain?

Jos löydätte itsenne, pitäkää hänestä hyvää huolta.