Kaupungissa

Kaupungilla käveleminen on nykyään erilaista kuin ennen. Muiden mielipide on tärkeää, en ymmärrä miksi. Milläänhän ei ole väliä? Kuitenkin, kahvion löytäminen ja nurkkapaikka, turva. Vai onko sittenkään? Kädet alkavat täristä ja huomaan naapuripöydästä miehen vilkuilevan minua. Laitan kahvin pöydälle ja otan puhelimen käteen, tärinä. Onko minulla kylmä? En uskoisi. Haluan jo kotiin, mutta pakko tämä päivä täällä on oltava..

Ihmiset kävelevät omia teitään, toinen vähän keskemmällä käytävää kuin toinen. Heillä on oma elämänsä, ei heitä kiinnosta. Yritän hokea tätä itselleni, mutta en vain usko sitä. Vilkaisiko joku? Mitäköhän hän ajattelee? Näytänkö lihavalta? Onko hiukseni oudosti? 
Entäs sitten se vieras, tuntematon, onkohan hänellä kaikki hyvin? Kysymystulva pääni sisällä vaatii vastauksia..

Huomaan myös kiinnittäväni enemmän huomiota muiden ihmisten kokoihin ja tapoihin. Toinen on laihempi kuin toinen, ohuita jalkoja, kauniita ihmisiä, muodikkaita ihmisiä, väsyneitä, vanhoja, nuoria, lapsia.. 

Sitten olen minä. Pöydän ääressä istuva nuori. Tietävätköhän he mitä ajattelen? He näkevät minut, vai näkevätkö? Yritän istua suorassa, että näyttäisin edes vähäsen hoikemmalta mitä olen. Ei onnistu.. 

Sekavissa tunnelmissa sanon jälleen kerran, pitäkää huoli toisistanne..

Ilta

Illat ovat pahimpia, en halua nukkua. Ahdistaa nukkuminen. 

Miksi sitä ei voi ymmärtää, että en halua nukkua. En halua seuraavan päivän koittavan, joten valvon pitkään. (Logiikka?) Jos aikaseen menen nukkumaan niin melatoniinit auttavat nukahtamaan, mukamas. Kun unesta saan kiinni, herään painajaiseen. Painajaiset toistavat yleensä saman kaavan.

- Olen ihmisjoukon keskellä, jolloin kaikki katoavat ja jään yksin. 

- Näen läheisen itkevän enkä pääse häntä lohduttamaan.

- Seison kalliolla katsellen maailmaa, jossain vaiheessa joku työntää minut sieltä alas.
- Olen maassa liikkumatta enkä pääse ylös ja näen läheiset vierelläni yleensä he nauravat.
- Näen jonkun tappavan itsensä.
Nuo ovat ne yleisimmät. En halua nähdä unia.

En halua nukkua! Miksi pitäisi? Väsyttää, se on totta, mutta vaikka kuinka paljon nukkuisi, ei väsymys silti katoa. 

Iltaisin yleensä saan itseni rauhoittumaan kun lähden ulos kävelemään, jos siis viiltelyä ei lasketa. Ennen kävelyn ulkona kielsin itseltäni psykologin suositteluna.. Pelkäsi että teen itselleni jotain, hyppäisin junan alle tai jotain sellaista. Niin.. Kun ahdistaa, en ole järkevä, ehkä jotain tekisinkin, mutta en uskalla. Olen pelkuri. 
Pelkään mitä läheiset ajattelevat, pelkään, että he eivät selviäisi..

Nyt on ilta. Ahdistaa, mutta ei paljon. Tämä kirjoittaminen oikeasti rauhoittaa! En uskonut tätä ennen kuin itse kokeilin. Tuskin pahimman romahduksen aikana pystyisin edes kirjoittamaan.. 
Silti voisin lähteä kävelemään, kuunnella musiikkia ja kirota lunta.

Muista hengittää. 

Aloitus

Blogin aloittaminen on vaikeaa ja kirjoittaminen ei onnistu kuin töksähdellen.
En tiedä miksi aloittaminen on vaikeaa, onhan minulla kirjoittamisesta jonkun verran kokemusta. 

En tiedä mitä kertoisin, olen nuori, 17 vuotias tyttö. Kutsutaan minua vaikka Liljaksi.
Aloitan blogin siksi, että saisin purettua ajatuksia jonnekin, anonyymisti. Olen myös kiinnostunut onko muilla samanlaisia ajatuksia..

Olen eksynyt, matkalla jonnekin, en tiedä minne ja se pitäisi selvittää..

Myönnän, että ajattelen välillä liikaa. Myönnän sairastavani masennusta, saan kuitenkin nykyään onneksi apua. Myönnän olevani eksynyt. Myönnän harkitsevani elämän päättämistä..

Pahat ajatukset valtasivat pääni jo yläasteella. Ensin varovasti ne koputtivat ikkunaan ja vilkuttivat kaukaa. Toinen askel oli kädet kurkulla henkeä ahdistaen.. Seuraavaksi viilto ranteessa, niin nätti kun se olikaan. Siitä tähän päivään, onko välissä jo neljä vai viisi vuotta? Pelottavaa.

Voiko elämässä epäonnistua jo näin nuorena?

Jos sinulla on samanlaisia ajatuksia kuin minulla, käy lukijaksi, kommentoi! 

Pitäkää huoli toisistanne.