Yritys

On ollut vaikeaa. Olen vähän sekaisin. Tekstistä tulee mitä tulee.

Mulla on mennyt todella huonosti, näin suoraan sanottuna.

Yhtenä iltana, (melkein keskiyön aikaan kai) seisoskelin tuolilla, virittelin kaulaani narua ja narun päätä kattoon.

Olin valmis hirttäytymään, olin valmis kuolemaan. 

Mulla ei ole muistikuvaa, kuinka kauan siinä yöllä seisoskelin. Seuraava muistikuva onkin kun äiti huusi ja itki. Sen sanat: "älä hyväluoja tee älä tee noin, älä ikinä tee". -nuo sanat toistuvat päässäni uudestaan ja uudestaan.

Jälkeenpäin selvisi, että olin kuulemma kävellyt omasta huoneestani lähemmäs olkkarin lattiaa kun äitini oli tullut irroittamaan narut kaulastani. Siellä me lattialla sitten äidin kanssa istuskeltiin. Äiti itki, minä itkin. Äiti ei meinannut saada henkeä, olin ihan paniikissa. Aloin rauhoittelemaan äitiä, pelästyin, että äiti kuolee. Olin jo valmiina soittamaan hätänumeroon, koska äiti ei todellakaan saanut henkeä. Paniikkikohtaus ehkä? 

Lopulta minä lopetin itkemisen, ei oikeastaan tuntunut miltään, ei vieläkään tunnu miltään.

"Lupaa mulle, lupaa ettet ikinä." Minä nyökkäilin, yritin saada äidin rauhoittumaan.

Nyt äiti tietää, että minulla on oikeasti paha olla. Olen huolissani äidistä.

Hän tietää liikaa. Minua ärsyttää. Harmittaa ja ahdistaa.

Jälkeenpäin ajateltuna, en ole varma, olenko äidille tästä kiitollinen.

Ainakin olen vielä hengissä. Olen täällä.

Äiti on ainoa, joka tietää tästä. Hän ei isälleni soittanut, ei psykalle (ainakin minun tietääkseni), eikä silloin yöllä soittanut hätänumeroon. Ihan hyvä vain. 

Tällä viikolla on  psykalla käynti, katsotaan miten siellä menee. 

Pidetään huolta toisistamme <3