24/4

Päivä ihan pienen hetken näyttää paremmalta,
se hetki katoaa pian kun putoan todellisuuteen.
Älä haaveile, älä toivo.
Tuo hetki ei ollut todellinen, kuvitelmaa vain.
Mikä on totta ja mikä ei?

Olen liian väärässä löytääkseni oikean tien,
valitaan väärin, tehdään väärin..
Yritetään vielä..


Lääkettä nostettiin, parin kuukauden päästä selviää, että vaihetaanko lääke vai nostetaanko lisää..


Pian olen yksin.
Puhun, mutta en itke.
Nykyään on hetkiä, kun itkettäisi niin helvetin paljon, mutta itku ei tule.
Tuo epämukava tunne syö sisältä päin.
Vähitellen pieniä paloja katoaa, löytyykö niitä koskaan?

20/4

Eilen olin kävelylenkillä.

Tarkoituksena oli kuluttaa päivällä saatuja kaloreita ja ehkä liikkumalla junaradalle päin..

Halusin kuolla, haluan edelleen.

Eilen kiersin ja kaarsin ympäri paikkakuntaani, kunnes saavuin eräälle sillalle joka menee eräänlaisen tien yli. Istahdin sillan reunalle ja ajattelin, että ehkä tämä olisi hyvä tapa kuolla. En voi hypätä junan alle, mitä ihmiset kokisivatkaan jos junan alle joutuisin. Junahan ehkä pysähtyisi ja muiden matka pitenisi, tai jotain muuta. En haluaisi, että muihin sattuu tai heidän arkensa vaikeutuisi.

Siellä aika jotenkin pysähtyi, en edes kerennyt huomata kun olinkin jo pudottautunut sillalta alas. Mitäs kävikään? Ei, en kuollut. Ei kai edes ollut pitkä pudotus, joka jollakin tavalla tuntui ikuisuudelta. 

En tiedä miten siinä olisi edes voinut kuolla, ehkä jos olisin lyönyt pääni? Olisi pitänyt hypätä selälleen, mahalleen tai jotenkin. Mutta ei, jaloille putosin, polvilleni maahan rysähdin. Nilkat kipeänä, vähän linkuttaen ja jalat mustelmilla kävelin sieltä sitten kotiin.
Miksi luulin, että siinä hypyssä olisin voinut kuolla? Ehkä ajattelin, että joo, sillalta kun hyppää maahan niin kuolee. MUTTA mun olisi pitänyt lyödä pääni. 

Kukaan ei nähnyt, näin ainakin luulen. Minä olen vielä hengissä, ja tahdon silti edelleen kuolla.

Olen kuitenkin ymmärtänyt, että haluaisin olla laiha kun kuolen, en vain ehkä jaksa elää sinne asti.

Olen rikki, olen väsynyt. Viiltely auttaa jaksamaan, olen yksin.

Minä oikeasti olen yksin.

Tästä ehkä joskus lisää.

En tiedä miten jaksaisin eteenpäin.. 

15/4 ajatuksia

Valopalloja ympärilläni. Toiset keräävät valopalloja ympärilleen enemmän kuin muut, toiset taas loistavat kirkkaammin kuin toiset.

Mutta silti, jokainen loistaa omalla tavallaan.

Minä rehellisesti sanottuna olisin valmis kuolemaan. En vain osaa päättää milloin kuolisin. Tuntuu, että joka päivälle sattuu joitakin syitä miksi en voisi kuolla. Vai etsinkö minä vain tekosyitä elämiselle? Haluanko elää? Miksi en haluaisi? Miksi haluaisin?

Näen ihmisiä, jotka ovat täynnä iloa, valoa ja onnea. He kokevat kipua, mutta nauttivat silti elämästä. He ovat täynnä elämää. Elämä on ylä- ja alamäkeä. Se ei aina ole hyvää. 

Mutta miksi joistakin tuntuu, että elämä on liian tuskallista elää?

Olen ymmärtänyt ja huomannut, että olen yksin. Psykologin kanssa keskustelimme ja tajuttuani yhden asian, romahdin hänen luonaan ensimmäisen kerran. "Minä, minulla ei ole tuohon mitään sanottavaa, ehkä minulla ei sitten ole tukiverkostoa"..

Joskus sanoin, että minä tapan itseni silloin, kun minulla ei ole läheisiä ympärilläni.

Minun pitäisi olla helpottunut, että minulla olisi lupa päättää elämäni, mutta en ole. MIKSI minä en ole? Mikä pitää kiinni elämässä? Ehkä tarvitsen jonkun sanomaan minulle, että tapa itsesi.

En, minun täytyy olla rohkea. Ei ole mitään pelättävää.

Onnistumisia, epäonnistumisia ja kysymyksiä

Eilen noin 70kaloria <3
Omena ja teetä.
Tänään aamulla kävin juoksulenkillä ja ajattelin, että voisin palkita itseni ihanalla kaurapuurolla! Kaurapuuron (2dl) lisäksi otin mustikoita (1dl) ja pari lusikallista raejuustoa (raejuustoa opettelen syömään). Pilkoin vielä näiden lisäksi omenan kuppiin, keitin teetä ja otin ison lasillisen vettä.
Voi että kun minä nautin! Yksin kotona, musiikki soi ja sain vain olla.

Olisikin ollut niin. Kun lopetin syömisen, tajusin, että söin ihan liikaa! Iski paniikki, apua, mitä jos eilinen vähäkalorinen ruokailu meni hukkaan!?
Laitoin radion täysille ja menin vessaan oksentamaan.
Kaurapuuroa jäi ehkä vähäsen mahan pohjalle.. Tainoh, eihän ne kaikki tule ulos vaikka kuinka tyhjentäisi..kalorit imeytyy jnejne...
Vittu kun vituttaa.
MINÄ LUPASIN, että en enää oksentaisi.
Rangaistus tästä tulee, illalla jääkylmään suihkuun viideksi minuutiksi. Hitto mä vihaan kylmyyttä!

Pieni ääni päässä sanoo, "hienoa, onnistuit oksentamaan paremmin kuin ennen."
Onnistuin, edes jossakin. Eli miksi pitäisi rangaista? Ehkä sittenkin jätän kylmän suihkun väliin...

Olen ristiriitaisissa tunnelmissa, jälleen.
En oksenna enää. Mielummin paastoan.. En ahmi, en syö.
hahahaha, niin varmaan.

Pitääkö mun kertoa terapeutille tahallisesta oksentamisesta? Aloin tässä miettimään, pari kuukautta sitten ensimmäisen kerran oksensin, ehkä tälle voisi tehdä jotakin, ettei jatkuisi pidempään..
Mutta sitten, puuttuisivatko he ruokavaliooni? Voisinko sitten enää laihduttaa? Enhän kuitenkaan ole alipainoinen.
Toisaalta, miten he muka voisivat auttaa?

Mielipiteitä?

6/4

Pääsiäinen on ohi.

Olen syönyt ihan liikaa.

Tunnen kuinka olen lihonut, minä näen, että olen lihonut.

Itsekuri on tainnut kadota.

Tahdon viime viikon 65-kalorisen päivän tapahtuvan uudelleen.

Huomisesta lähtien minä alan keskittymään laihdutukseen enemmän.

Huomisesta lähtien, minä alan laihtumaan nopeasti.

Minusta tulee vielä pieni.

Ehkä muokkaisin blogini ulkoasua, lisäisin painolaskurit sivuun? Ruokapäiväkirjaa ja sen sellaista?

Mietitään ja katsotaan..

Tänään viiltelin. Todella syvältä, ehkä vähäsen jopa säikähdin kuinka syvältä viilsin.
Rangaistus, se toimii.
Minä tunsin kipua.
Minä ansaitsen tuskaa ja pahan olon.

Toivottavasti teillä lukijoilla menee paremmin?