rohkeempaa on luovuttaa...

Eilen illalla romahdin täysin. Lähdin pois kotoota, ja löysin itseni jälleen junapysäkiltä. Hassua, tuosta matkasta junapysäkille en muista mitään. Tänään olen yrittänyt muistella eilistä, mutta en vain muista, ainakaan kaikkea. Muistan jotain hetkiä, mutta kaikki on jotenkin ihan sumussa.. Muistan puhuneeni puhelimessa hyvän ystäväni kanssa.. Voi helvetti kun nyt taas hävettää.. Sitten kai meninkin kotiin. Tänään ystäväni laittoi minulle viestiä, en kuulemma ollut yhtään oma itseni eilen illalla.. Kielsin aikalailla kaiken mitä sanoin, hitto kun olen typerä.

En halua huolestuttaa muita, minä en hänelle soittanut, hän soitti minulle.. Voi miksi edes vastasin.. Hänellä oli asiaa ja minä halusin kuulla hänestä. Ja mitä minä tein? Minä vain itkin. Kuuntelin kyllä hänen asiansa ja yritin pidätellä itkua.. Mutta ei siitä mitään tullut. "Missä sä olet?" -kotona. "Etkä ole".
Mitä hän ajatteleekaan minusta? Voi vittu, anteeksi kiroiluni.. Ahdistaa.
Mietin vain, mitä jos hän ei olisi soittanut? Mitä jos en olisi vastannut?

Kuitenkin, olen hengissä, minä hengitän.

Ensi viikolla on psykologille aika. Minä en jaksa enää. Aion kertoa hänelle, miltä minusta oikeasti tuntuu, mutta katsotaan sitten..

Olenko mä tulossa hulluksi? Mikä mua vaivaa?

Rauhallista uutta vuotta teille kaikille! Pitäkää huoli toisistanne, olkaa varovaisia..

Sekava päivä sekavissa ajatuksissa

Autossa istuminen on rauhallista.

Liikennevaloissa mulla joku päässäni rupesi raivoamaan, itsetuhoiset ajatukset tulivat mieleeni. Kyyneleet nousivat silmiini ja puristin käteni nyrkkiin. Joku kuristi kurkkua ja nopeasti auto lähtikin liikkeelle. "Hengitä, hengitä, hengitä", hoin itselleni kunnes hetken päästä tajusin sanovani ajatuksiani ääneen. Huvittavaa. Vieressä ihmeteltiin ja joku tokaisi, että kyllä se siitä.

Vihaan sanontoja:

kyllä se siitä, 

käännä asenteesi positiiviseksi, 

hymyile, koska se on helppoa ja se auttaa.

On muitakin lauseita, joiden pitäisi kai piristää, mutta tekevätkin vain pahemman olon.

Koko ilta on ollut täynnä ahdistusta ja itkua. Jotenkin tuntuu, että en osaa elää. 

Haavani aukesivat suihkussa vahingossa jalassani kun pesin niitä. Jollakin tavalla olen ylpeä haavoistani. Mitä helvettiä? Enkä ole. En ole ylpeä. Häpeän jälkiäni, niin kauniita kuin ne jollakin tavalla ovatkin... Haluan ihon, jota ei ole rikottu. Haluan elämän, jota ei ole täytetty pimeydellä. Ellen olisi välillä tilanteessa, jossa joku näkisi minut alasti, viiltelisin varmaan enemmän? Ehkä? Joskus osaan hillitä viiltelyni, mutta silloin korvaan sen jollakin muulla. Hakkaamisellä ym..

Oikeasti haluan vain kuolla. Tai oikeastaan en. Vittu. Anteeksi.

Tänään olen syönyt liikaa. Huomenna syön vähän paistettuja kasviksia, en muuta. Lupaan tämän. 

Ristiriitaista. Sekavaa. Kohta on vuosi 2015...... 

Kysymyksiä teille, kysymyksiä minulle

Päässäni pyörii samat kysymykset uudelleen ja uudelleen..
Olenko minä itsekäs?
Miksi olen täällä?
Miksi minä olen tälläinen? Miksi olen minä?
Miksi en ole onnellinen ja mitä onni edes on?
Saanko luvan tappaa itseni? Uskaltaisinko tehdä niin?
Olenko minä tärkeä? -En.

Olen sekaisin. Viiltelin taas, vaikka kuinka yritin tästä tavasta pysyä erossa. Itkettää taas. Minusta on tullut kunnon itkupilli, hävettää. Tammikuun alussa pääsisin puhumaan jollekin ammattilaiselle. Vasta silloin. Olen päättänyt kertoa hänelle ajatuksistani..suunnitelmistani.. mutta en tiedä uskallanko. Pelkään, että mitä hän ajattelee minusta, pelkään että hän ei ota minua tosissaan, mutta toisaalta miksi pitäisi? En ole tärkeä. Mutta, pelkään että jos jotain sattuu niin läheiseni kärsisivät. Mutta toisaalta välittävätkö he edes minusta? RISTIRIITAISTA!!!
Kerronko mä sille psykologille mun itsetuhoisuudesta? Kerronko siitä mitä olen tehnyt ja yrittänyt tehdä?
En.
Vai?
Mitä mä teen? Olen risteyksessä odottaen auton törmäystä tai merkkiä tiestä jonka valitsisin..

Onko tämä kaikki ihan turhaa?

Joulu on kerran vuodessa vaan, ja sekin on liikaa

Joulu oli ja meni..
On ollut todella raskasta..vaikeaa.. Illat ovat pahimpia, tuntuu etten saa henkeä..ihan kuin joku kuristaisi koko ajan.. Taisiis en edes tiedä mitä mä tällä hetkellä kirjoitan.

 Paino on noussut yli neljä kiloa. Miten se voi olla mahdollista? Söin suklaata kun pakotettiin.. olen juonut limsaa ja syönyt ihan liikaa jouluruokia. Onko mulla ihan tosissaan syömisessä ongelmia? Tai siis, en minä tiedä. Kun kävin vaa'alla ja näin numeron, romahdin täysin. Olen lihava. Itkettää.
Mikä mua vaivaa?

Olen kamala ihminen.

Toivottavasti teillä oli kiva Joulu!

putoaminen sattuu enemmän sinuun kuin minuun

Jotain mistä voisi pitää kiinni...
Itken. 
Ahdistaa. 
Mutta silti hengitän. Olen elossa.

Meillä on aikaa vielä...

Yritän, mutta jotenkin en vain pysty. Viillot syvenee.. Olen typerä.. Olen epäonnistunut, surkea.. 
Ahdistaa ja itkettää.. Ahdistaa joulu, pelottaa.. Pelkään niin paljon, välillä pelko lamaannuttaa minut, ihan kuin sillä hetkellä katoaisin.. 
Pelkään sitäkin..

Painokin on taas pudonnut.

Pitäkää huoli toisistanne..

Yksi lyönti, toinenkin, kolme sanaa, ei mulla muuta

Miten vihasta oppii päästämään irti? Miten vihasta, joka kohdistuu tavaroiden heittelyyn ja seinien lyömiseen oppii päästämään irti? Olen täynnä vihaa, tiuskin, ärsytän, olen kamala ihminen. Olen surkea. 

Ihan kuin joku välillä kuristaisi minua. Sattuu. Ahdistaa. En saa henkeä. 

Olen ja en ole, miksei kaikki voisi loppua? 

Muista ne vähäiset läheiset...

Luotetaan pahaan ja uskotaan hyvään?

Tällästä ei oo ollut pitkään aikaan. On ollut todella vaikeaa.
Yöt menevät itkiessä yrittäen pysyä terästä erossa.. Viime yönä äitini yritti rauhoitella mua, pari tuntia meni itkiessä kunnes aloin rauhoittumaan. Olen pettymys. Pyytelin äidiltä tuota anteeksi monesti.. 

   
Päivisin taas en tee oikein mitään.. Tämä päivä on mennyt sängyssä maatessa. Neljältä nousin sängystä ylös kun havahduin puhelimeni ääneen. Olen laiska. Äitini tuli kuuden aikaan töistä ja pakotti lähtemään kauppaan.

Kun kaupasta tultiin kotiin, söin paistettuja kasviksia ja vähäsen riisiä. Siinä tämän päivän ruoka. Ei ole nälkä. Ruokahalu on kadonnut.. 
Olen yrittänyt miettiä nykyistä ruokavaliotani. Syön nykyään varmaan aika vähän? Kai? Saatan olla koko päivän ilman ruokaa ja illalla vasta syön sitten jotain vähäsen. Tai no, kyllä mä päivisin banaanin syön. Yleensä puolikkaan. 

Mutta niin.. oon mä kumminkin jotain saanut tänään aikaiseksi, vaikka en millään olisi jaksanut. Kävin tunnin kävelylenkillä, 260 kaloria kulutettu..

Päivät tuntuvat turhilta, minä olen turha. Olen laiska. Olen ruma. Olen iso. Olen huono. 
Olen turha ja huono. Miten voin olla jotain kun en kumminkaan ole mitään?



Tulevaisuus tuntuu toivottomalta, ei ole mitään mitä odottaa.. Ja tässä vaiheessa tulee ajatus: "ryhdistäydy paska, muilla menee huonommin! Asenne ratkaisee!!"
Niin.

Odotellaan vaan..

Odotan

Kallion reunalla odotan tönäisyä. 

Hirttosilmukan solmin kauniisti.

Järven rannalla odotan aaltoa..

Ahdistaa niin paljon.

Onko aika mennä?

Hämäryys

Mistä johtuu, että itsensä kohdalla todellisuus (vai miksi nyt sitä voisi kutsua) hämärtyy? 

Itsensä satuttaminen on mulle ihan ok asia. Tässä tämä ristiriitaisuus, tiedän sen olevan väärin, mutta en kai välitä? Mutta kun joku toinen haluaa satuttaa itseään, yritän estää sen. Yritän auttaa muita, yritän olla tarpeellinen. Haluan, että muilla kaikki on hyvin. Yritän kuunnella.. 

Jotenkin se vain on niin, että itsensä kohdalla kaikki hämärtyy. Onko oikean ja väärän erottaminen hankalaa? Ei. Mutta johtuuko se yksinkertaisesti vain siitä, että en välitä itsestäni? Niin.. en kai välitä.

Olen tällä hetkellä täynnä kysymyksiä ja ajatuksia. Yritän saada selvää kaikesta. 

Paha ihminen?

Olisinko tehnyt niin? Kävin tänään junan pysäkillä. Istuin siellä hetken kuunnellen musiikkia. Oli pimeää, jollain tavalla rauhallista. Oloni oli..en osaa sanoa millainen se oli tai mitä ajattelin. Mä vaan olin ja itkin. En oikein ole siitäkään varma miksi itkin. Mä vaan itkin ja olin. Akkukin loppui vanhasta musiikkisoittimestani ja en musiikkia pystynyt enään kuuntelemaan. Havahduin jossain vaiheessa junaan ja nousin ylös. En ottanut askeltakaan ja vain katselin junaa joka meni ohi. Seuraavaksi tajusinkin olevani maassa enkä saanut henkeä, en ymmärrä, ahdistiko minua niin paljon? Makasin siellä vaan, en edes ajatellut tulisiko ketään ihmisiä sinne, onneksi ei. Täällä päin ei junat enään niin myöhään pysähdykkään siinä pysäkillä. Jälleen kerran havahduin puhelimeni värinään, onneksi se oli päällä. Äitini soitti ja vastasin siihen ihan normaalisti. Kerroin tulevani kohta kaverilta.. niin, valehtelin. Kävelin kotiin, ei ollut edes pitkä matka. Luulin, että mä olin ollut vain pienen hetken siellä pysäkillä (vai mikä nyt onkaan), mutta taisinkin olla sielä melkein pari tuntia.. miten voi kadottaa ajantajun tuolla tavalla? Mitä mulle tapahtuu?

Olen todella sekavissa tunnelmissa nyt. Olisinko mä hypännyt sinne junan alle? Olisinko kuollut heti? Mitä jos joku näkisi hyppyni? Mitä jos siellä junassa matkustajat tai edes se kuljettaja näkisi tapahtuman? Pilaisinko heidän elämänsä? 

Junan alle meneminen ei taida olla hyvä idea.. entäs hirttäytyminen? Mutta silloin se henkilö joka mut löytäisi..mitä hän ajattelisi? Entä jos se olisi äiti? Selviäisikö hän? 

Ei helvetti. Mä olen idiootti. Mä olen itsekäs. 

Mutta toisaalta mä olen turha. Olen, mutta en ole mitään..jälleen. 

Nää ajatukset pitää saada pois. Anteeksi tuosta tekstistäni.

Pitäisikö mun kertoa tästä tän päiväsestä jollekin? Edes sille psykologille? (Tähän väliin, mulla on vaihtunut muutaman kerran se henkilö kenen luona käyn puhumassa. Ensin oli psykologi, sitten sairaanhoitaja, sitten psykiatri ja nyt taas psykologi. En tajua miksi tuo on lyhyessä ajassa vaihtunut jo muutaman kerran. Yksi selitys joltakin oli työpaikan vaihdos ja lomautus? En oo varma. Nyt olen lähetteellä menossa jonnekkin missä pitäs taas vaihtuu tuo kenen luona käyn puhumassa ja sen pitäs olla se kenen luona pitkän aikaa käyn..) Kumminkin. Mä en tiedä mitä tehdä vai tehdäkkö mitään? Sanoja unohtuu päästä ja välillä kirjoitan mitä sattuu. Todella epätodellinen olo on ollut koko päivän. 

Mitä mä teen? Oonko mä paha ihminen? Kysymyksiä tulvii taas päässä. Voisin yrittää nukkua. 

Toisaalta millään ei ole mitään väliä.. Ristiriitaista. 

Olen pahoillani, toivottavasti teillä on ollut hyvä päivä? Mulla on koko ajan joku outo ajatus, pelko päässä, että pilaisin jonkun päivän. Pelkään sitä. Haluan, että muilla menee hyvin, haluan auttaa muita. 

Lopetan nyt tähän ja tosiaan, yritän nukkua. 

Unohdus

Miksi? Kun muilla menee hyvin, he unohtavat kokonaan ne, joilla menee huonosti. Mua itkettää. Olis paljon helpompaa elää yksin, tai no toisaalta ei. Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa. Jos mulla ei olisi äitiä, olisin jo tappanut itseni. 

Jos mulla ei olisi lemmikkiä, olisin jo tappanut itseni.

Välillä yksi mun läheinen ystävä nostaa mut taas lähemmäs valoa, mutta hän nopeasti unohtaa mut. Vaikka mäkin häneen yhteyttä olen pitänyt, vähän, mutta kuitenkin jonkun verran. Hänellä menee nyt hyvin, hän on unohtanut minut. Sitten kun hän putoaa jäihin, hän ottaa minuun yhteyttä. Näin se menee. Ja mun pitäs olla iloinen hänen puolesta kun hän tuntee tuota minulle vierasta onnea.. niin. Yritin mä, oikeasti. Mutta ne paskat sanat saa mut unohtamaan yrittämisen. Kiitos sinulle.

Mussa on siis jotain vikaa, siksi en riitä kenellekkään, olen kasa paskaa. Anteeksi sanani.

Tämä päivä. Haluan unohtaa tämän päivän kokonaan ja se ei ole mahdollista. Enkä pysty viiltämään. En voi.

Toisaalta, olen tähän päivään suht tyytyväinen. Ruoka ei ole maistunut koko päivänä. Siinä minun rangaistus. Ei se kumminkaan riitä.

Ihan sama, aivan sama. Olenpas taas mukavalla päällä.. 

Olen, mutta en ole mitään

Kun muilla menee hyvin, he unohtavat minut. He eivät enään tarvitse kuuntelijaa, piristävää ihmistä tai leffakaveria. Olen taakka, olen turha, olen este, olen, mutta en ole mitään. 
Miten voi olla kun ei ole mitään?

Vaikka minä oikeasti yritin, ja luulin onnistuneeni,  mutta minä en riitä. 

Katsotaan nyt miten alkaa sujumaan. Onko paikkani täällä vai ei?
En halua satuttaa perhettäni. Se tässä on ainoana esteenä.
Miten lemmikilleni käy? Hankimme vanhimman lemmikin sen takia, että se olisi seurana kun olin lapsi.. Nyt nuorempi siksi, että tuntisin itseni tarpeelliseksi. Lemmikki kuolee jos sitä ei hoida. Minun täytyy jaksaa.

Itkettää. Silmäni ovat taas turvonneet ja naamakin tuntuu pallolta. Sattuu.

Ja joulukin on kohta..

Oikeita kysymyksiä

Ahdistaa. Ahdistaa todella paljon. Kirjoittaminen on vaikeaa, käsiä tärisyttää, mutta musta tuntuu, että kirjoittaminen edes jollakin tavalla rauhoittaa minua. Tai ainakin nyt kun pahin hetki meni ohi.. On tämä parempi kai kuin viiltely? Vai? Parin päivän päästä uimapuku pitäisi laittaa päälle, enkä ole sen takia viiltänyt viikkoon. Raskasta. Ahdistaa. Viiltelyn sijaan olen nipistellyt itseäni, koska itsensä lyömisestä jää muistelmat. Viimeksi mustelmat herättivät lääkärissä epäilyt väkivallasta. Helposti kaatumisella ne voitiin onneksi selittää.. 

En ole päässyt lenkille muutamaan päivään. En ole jaksanut, surkimus. Huomenna olisi "pakollinen" kävelylenkki, voisin lähteä vähän aikaisemmin jos kilometrejä tulisi lisää. 
Olen laihtunut, taas. Käväisin vaa'alla ja luku näytti kolmea kiloa vähemmän kuin viikko sitten. Yleensä painoni ei muutu noin suuria määriä (ilta-aamupainot ja eri päivät), eli jos paino nyt pysyisi tuossa eikä nousisi, olisin tyytyväinen. Laskea se kyllä voisi, en ainakaan valittaisi.

Ahdistaa. Lupasin itselleni, etten elä 18 vuotiaaksi. Edellinen lupaus oli, etten eläisi 17vuotiaaksi. Voi syntymäpäivää itkun ja ahdistuksen kanssa.. Tokaisin yhtenäkin päivänä äidilleni, että hei älä stressaa autokoulusta, en mä 18vuotiaana täällä enään ole ja hymylin perään. En ymmärrä, miksi sanoin niin? Kuitenkin tokaisin tähän vielä, että niin, jos se maailmanloppu tulee. Hah. 
Olen idiootti, onneksi äitini ei huolestunut. En ainakaan huomannut.

Olen ajatellut psykologille puhumista todella paljon. Tuntuu ettei me edetä minnekkään. Tekisi mieli puhua hänelle syntymäpäivistäni ja lupauksistani.. Niin, syntymäpäiviini on vielä aikaa.. Tekisi mieli puhua hänelle ahdistuksestani lisää. Mutta en pysty, enkä halua. Hän ei kysy oikeita kysymyksiä, joten miksi vastatata niihin yhtään syventävemmin. Ei hän sitä minulta vaadi. Olen mielummin hiljaa ja puran asioita yksin pimeässä. 

Olen yksin. 

Väsymys

Olen niin väsynyt. Ensin sairastin viikon verran ja nyt haluan vain nukkua. Nukkua ikuisesti.

Väsyttää ja on pimeää. Olen yksin.
Kirjoittaminenkaan ei oikein suju. 

Ehkä pitäisi vaan käydä nukkumaan..