Ahdistaa. Ahdistaa todella paljon. Kirjoittaminen on vaikeaa, käsiä tärisyttää, mutta musta tuntuu, että kirjoittaminen edes jollakin tavalla rauhoittaa minua. Tai ainakin nyt kun pahin hetki meni ohi.. On tämä parempi kai kuin viiltely? Vai? Parin päivän päästä uimapuku pitäisi laittaa päälle, enkä ole sen takia viiltänyt viikkoon. Raskasta. Ahdistaa. Viiltelyn sijaan olen nipistellyt itseäni, koska itsensä lyömisestä jää muistelmat. Viimeksi mustelmat herättivät lääkärissä epäilyt väkivallasta. Helposti kaatumisella ne voitiin onneksi selittää..
En ole päässyt lenkille muutamaan päivään. En ole jaksanut, surkimus. Huomenna olisi "pakollinen" kävelylenkki, voisin lähteä vähän aikaisemmin jos kilometrejä tulisi lisää.
Olen laihtunut, taas. Käväisin vaa'alla ja luku näytti kolmea kiloa vähemmän kuin viikko sitten. Yleensä painoni ei muutu noin suuria määriä (ilta-aamupainot ja eri päivät), eli jos paino nyt pysyisi tuossa eikä nousisi, olisin tyytyväinen. Laskea se kyllä voisi, en ainakaan valittaisi.
Ahdistaa. Lupasin itselleni, etten elä 18 vuotiaaksi. Edellinen lupaus oli, etten eläisi 17vuotiaaksi. Voi syntymäpäivää itkun ja ahdistuksen kanssa.. Tokaisin yhtenäkin päivänä äidilleni, että hei älä stressaa autokoulusta, en mä 18vuotiaana täällä enään ole ja hymylin perään. En ymmärrä, miksi sanoin niin? Kuitenkin tokaisin tähän vielä, että niin, jos se maailmanloppu tulee. Hah.
Olen idiootti, onneksi äitini ei huolestunut. En ainakaan huomannut.
Olen ajatellut psykologille puhumista todella paljon. Tuntuu ettei me edetä minnekkään. Tekisi mieli puhua hänelle syntymäpäivistäni ja lupauksistani.. Niin, syntymäpäiviini on vielä aikaa.. Tekisi mieli puhua hänelle ahdistuksestani lisää. Mutta en pysty, enkä halua. Hän ei kysy oikeita kysymyksiä, joten miksi vastatata niihin yhtään syventävemmin. Ei hän sitä minulta vaadi. Olen mielummin hiljaa ja puran asioita yksin pimeässä.
Olen yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti