Kun muilla menee hyvin, he unohtavat minut. He eivät enään tarvitse kuuntelijaa, piristävää ihmistä tai leffakaveria. Olen taakka, olen turha, olen este, olen, mutta en ole mitään.
Miten voi olla kun ei ole mitään?
Vaikka minä oikeasti yritin, ja luulin onnistuneeni, mutta minä en riitä.
Katsotaan nyt miten alkaa sujumaan. Onko paikkani täällä vai ei?
En halua satuttaa perhettäni. Se tässä on ainoana esteenä.
Miten lemmikilleni käy? Hankimme vanhimman lemmikin sen takia, että se olisi seurana kun olin lapsi.. Nyt nuorempi siksi, että tuntisin itseni tarpeelliseksi. Lemmikki kuolee jos sitä ei hoida. Minun täytyy jaksaa.
Itkettää. Silmäni ovat taas turvonneet ja naamakin tuntuu pallolta. Sattuu.
Ja joulukin on kohta..
Hei! Löysin blogisi sattumalta ja luin yhdellä kertaa aivan kaikki! Löysin sanoistasi paljon itseäni, mutta myös paljon eriä. Olen itse 16-vuotias lukion ensimmäistä vuotta käyvä ja todennäköisesti kärsin masennuksesta mutta sitä ei ole mitenkään tutkittu, kun kukaan ei tiedä, paitsi yksi jolle satuin yksi yö purkamaan väsymyksessä vahingossa kaiken... Luulin hänen ymmärtävän, mutta ei, ei niin kuin ei muutkaan sillloin kun yläasteella olen yrittänyt puhua... Hän vain suosittelee ammattilaiselle puhumista, mutten halua etta vanhempani saavat tietää D: En ole kärsinyt näistä kauaa,vain viime keväästä tai siis jo sitä ennen jo mutten ole romahtanut näin alas. Tämä on vain kauheaa kun kukaan ei ymmärrä..
VastaaPoistaYritä jaksaa kyllä pääset vielä jonain päivänä valoisaampaan! Pitäisi vaan avautua jollekin joka ymmärtäisi.
Hei ja kiitos kommentistasi!
PoistaSilloin kun olin yläasteella, kaveri sanoi että minun pitäisi hakea ammattilaiselta apua, mutta en uskaltanut, koska en halunnut vanhempieni tietävän. Tuo oli ainakin yksi syy. Pelkäsin sitä todella paljon.
Oikeasti vanhempasi ovat huolissaan sinusta ja haluavat auttaa. Kerro rohkeasti vanhemmillesi, edes toiselle pahasta olostasi. Tai varaa terveydenhoitajalle tai kuraattorille aika, että saisit apua. Kadun sitä kun en jo yläasteella hakenut apua, hoin että tämä menee ohi. Ei paha olo ohi mene itsestään, ainoastaan pahentuu.
Käy myös vilkaisemassa tukinet.net sivuja. Puoli vuotta käytin tuota sivustoa, vähän niinkuin avun ensiaskeleita.
Paljon voimia arkeesi!
Hei taas!
PoistaOon ollut taas niin pihalla koko elämästä.. Kyyneleet virtaa, tekisi vain puhua jollekkin kaverille, mutta kukaan ei ymmärrä tai poistua täältä. No kaverini sai mut kommenteillaan vahvasti miettimään avun hakemista, mutten vaan pysty myöntämään vanhemmille, että olen epäonnistunut elämässäni, sillä vanhempani varsinkin äiti on jo nyt poikki kun veljeni vanhin tyttö (8v) asuu alkoholisti-äitinsä luona eripaikkakunnalla ja siellä ei mene hyvin.. oon siis kahdeksan lapsen täti... Sitten tätini kuoli reilu viikko sitten.. Kotona on vain niin tuskaa! En vain halua tuottaa pettymystä ja vielä se että koeviikon tulokset oli surkeat, en vain jaksa. Mutta pakko yrittää, koska äitini on joutunut luopumaan ensimmäisestä lapsestaan 33 vuotta sitten ja 12 vuotta sitten 18-vuotiaasta isoveljestäni joka hukkui... Mutta musta vaan tuntuu ettei kukaan välitä, no tiedän että sisarusten lapset välittävät, sillä niiltä varsinkin yhdeltä pojalta saa aina haleja ja pusuja ja ihania rakastan sinua kommentteja, mutta ei riitä että lapset välittävät..
Ja sitten vielä se että oon nykyään niin yksin. Ei oo ketä tavata vapaa-ajalla, ei oo kenelle uskalllan laittaa viestiö, ei siis oo ketään ja edes eilinen 1,5 tunnin lenkki koiran kanssa ei auttanut pahaanoloon, ei mikään... Vaan mentiin pimmeeseen metsään, jossa vaan itkin ja itkin.. Oon niin yksin! Tänään varsinkin ooon meinannut romahtaa, ensinnäkin koulussa ja sitten viielä partiojuhlassa kyyneleet alko valua, oli vaan pakko yrittää estää ne.. En kestä enää pienintäkään stressiä!
Kiitos vielä rohkasevista sanoistasi, ja toivon sinullekin voimia arkeesi ja haleja sinne! Kai sitä on vain pakko yrittää vielä hetki jaksaa...
Sinä et tuota pettymystä! Etkä voi ajatella niin, että sinun täytyisi olla asioissa hyvä, koska vanhempasi ovat menettäneet jotain.. Hae rohkeasti apua! Sinäkin olet menettänyt tätisi, olen todella pahoillani siitä..
PoistaKaverit eivät välttämättä ymmärrä tilannettasi, ja heitäkin varmasti pelottaa sinun paha olosi. Tuo on raskasta niin sinulle kuin myös kavereillesi. He saattavat tuntea avuttomuutta ja varmasti myös sitä pelkoa. Tajuan tilannettasi, kun kerrot että tunnet olevasi yksin, mutta et ole! Helpottaisit varmasti elämääsi jos hakisit apua. Se saattaa olla vaikeaa, mutta älä luovuta!
Kerrothan vanhemmillesi pahasta olosta? Jos puhuminen on vaikeaa niin kirjoita heille? Ei tuo paha olo ole sinun vikasi!
Paljon voimia!
Minusta vaan tuntuu, että vanhemmat ja sukulaiseni odottavat minulta liikoja, varsinkin lukion tuloksista ja jatko-opinnoista, jotka taas minusta tuntuu vain jäävän pikku hijaa pois... En enää tiedä odotanko edes jatkoa, en tiedä mitä teen jatkollani, jos koskaan jaksan yrittää sinne asti!
VastaaPoistaItseasissa vain yksi kaverini tietää tilanteestani ja muut no niille ainakun nään niitä ja koulukavereille yritän esittee iloista ja jaksavaa koululaista. Vaikka kyllä minusta tuntuu, että me epäilee minua, sillä yksikin heitti jo kerran ääneen sanan masennus, ja oon kuullut siitä monelta, että oon aina välillä niin poissa, että en edes tajua mitä ympärilläni on tapahtunut kunnes joku yrittää saada minuun kontaktia..
Avun hakemisesta sen verran, että jotenkin en koe, että minun pitäisi hakea sitä, kun niin moni kärsii pahemmin kuin minä, mutta taas toisaalta haluaisin vaan päästä tästä tuskasta pois.. Huomaan itsekin etten kestää yhtään minulle tiuskimista tms. ja tiuskin itse varsinkin vanhemmilleni tosi helposti. Luulen, että puhuisin jollekin terveydenhoitajalle tms. jos vaan itse ei pitäisi soittaa aikaa, koska se on ehkä tässä se haastavin asia..
Mutta vanhemmille en aio kertoa mitään ainakaan vielä, yritän ensin päästä pois täältä itse tai no katsotaan näinhän yritin todistaa jo keväällä että se olisi ollut vain hetkellinen vaihe.. mutta odotan ainakin tammikuuhun, sitten katsotaan uudestaan onko asiat paremmin vai huonommin, pelkään vain kaiken pahentuvan.
Asiat vain pahenee. Entä jos pyytäisit kaveriasi avuksi soittamiseen tai siellä käymiseen? Älä jää asioiden kanssa yksin.
VastaaPoistaKerrothan vanhemmillesi? Se olisi todella tärkeää, rohkeasti vaan! Äläkä viivyttele sitä avun hakemista..
Itsekin ajattelen monesti, että muilla on asiat huonommin, en mä apua tarvitse. Hei siellä afrikassa lapsia kuolee nälkään. Näin ei saa tehdä. Ei saa verrata. Koska sinä olet tärkeä. Vaikka ei siltä ehkä tunnukkaan ja mieli laittaa vastaan..
Tiedän, että asiat pahenee entisestään päivä päivältä, mutta onneksi on enää neljä koulupäivää ja sitten alkaa loma, joka ei todellakaan ole loma... vaan pelkkää lapsien vahtimista... No en ole oikeastaan juurikaan jutellut tälle kaverille mitään, ku nähdään muutenkin jo tosi harvoin, koska asutaan nii eripuolella kaupunkia ja ollaa erikouluissa...
PoistaLupauduin kuitenkin pitkän harkinnan ja kyseisen kaverin vaikutuksesta lähtemään hänen ja toisen minun hyvän ystäväni kanssa neljäksi päiväksi joululomalla sellaselle kämpälle mettään, sen takia että saisi muuta ajateltavaa, mutta nyt ahdistaa, ku niistä toinen ei siis tiedä mitää ja jos tämä toinen sitte sielä huolestuu ja kertoo... En tiiä haluanko ees lähtä sinne, mutten voi perua, peruin jo syyslomareissunki xd
Edelleenkään en ole vanhemmilleni valmis puhumaan, en pidä niitä niin läheisinä, että pystyisin heille avautumaan, ne on muuteski nii vanhoja, ettei ne ees ymmärtäisi minua ja apuakaan en aio hakea ainakaan vielä, vaikka kuinka olen sitä harkinnut.. En vaan uskalla...