Olen palannut kirjoittamisen äärelle.
Kesä on ollut rankka.
Vaikea.
Olen elänyt sumussa, tanssinut valkoistakin valkoisempien joutsenien kanssa
ja olen nähnyt ikuisen pimeyden.
Laihduttamista, itkemistä, pieniä ilonhetkiä, turhautumista ja itsensä satuttamista.
Olen käynyt terapiassa psykologin luona kerran viikossa, lääkitys on edelleen seronil 40mg. Lääkityksestä sen verran, itse en ole huomannut mitään apua tai haittaa siitä.
Tällä hetkellä psykologin kanssa ollaan keskusteltu, että mitä tehtäisiin seuraavaksi. Siirryn aikuispuolelle kun täytän 18, mutta minua ei EHKÄ laiteta niinsanotulle masennus puolelle. Ensin kun kuulin tämän, hämmennyin. Mutta psykologi alkoi selittää, että he kyselevät jos pääsisin johonkin (mikä on samassa paikassa kylläkin) missä hoidetaan dissosiaatiotani. Molemmat hoidot hänen mukaansa auttavat, mutta olisi hyvä hoitaa dissosiaatiotani. En itse oikeastaan vielä täysin ymmärrä, mitä tarkoittaa dissosiaatio(häiriö?). Wikipedia kertoo, että Dissosiaatio on psyykkinen puolustuskeino tai sopeutumisreaktio, jonka avulla ihminen erottaa tietyn psyykkisen toiminnon muista. Ihminen voi vaikkapa "sulkea itsensä ulkopuolelle" johonkin tunteeseen liittyvän (häiritsevän) ajatuksen.
Se ilmenee minulla nähtävästi niin, että en saata erottaa mikä on totta ja mikä ei. Havainnot vääristyvät, muistissani on aukkoja yms. Mistään traumasta tämä ei kait johdu.
Kesäkuussa kun yritin hirttää itseni, sen jälkeen yritin lopettaa viiltelyn. En muista kauan olin viiltelemättä, mutta oikeasti, olen vähentänyt viiltelemistä! Välillä viiltelen syviä viiltoja, mutta, noh, en tiedä onko sekään hyvä. Ainakaan en viiltele enää päivittäin. Ranteessani on kuitenkin ikuiset jäljet edellisistä syvistä viilloista ja ranteesta löytyy myös raaputusjälki, joka näyttää ihan kamalalta. Kokeilin vain, kuinka syvälle kynnellä voi raaputtaa? Vaikka viiltely onkin vähentynyt, on kuitenkin muita tapoja satuttaa itseään...
Olisi niin paljon kerrottavaa, mutta toisaalta ei mitään.
Isäni eroaa äitipuolestani, tämän he kertoivat minulle vähän yli viikko sitten.
Itkettää puhua siitä, itkettää ajatella asiaa.
Toisaalta ei tunnu miltään.
Äitipuoleni on ollut elämässäni siitä siitä asti kun olin viisi vuotias. Nyt hän muuttaa muutaman sadan kilometrin päähän. Epäreilua! Toisaalta ymmärrän häntä.
Pitäkäähän huolta toisistanne! <3
