20/4

Eilen olin kävelylenkillä.

Tarkoituksena oli kuluttaa päivällä saatuja kaloreita ja ehkä liikkumalla junaradalle päin..

Halusin kuolla, haluan edelleen.

Eilen kiersin ja kaarsin ympäri paikkakuntaani, kunnes saavuin eräälle sillalle joka menee eräänlaisen tien yli. Istahdin sillan reunalle ja ajattelin, että ehkä tämä olisi hyvä tapa kuolla. En voi hypätä junan alle, mitä ihmiset kokisivatkaan jos junan alle joutuisin. Junahan ehkä pysähtyisi ja muiden matka pitenisi, tai jotain muuta. En haluaisi, että muihin sattuu tai heidän arkensa vaikeutuisi.

Siellä aika jotenkin pysähtyi, en edes kerennyt huomata kun olinkin jo pudottautunut sillalta alas. Mitäs kävikään? Ei, en kuollut. Ei kai edes ollut pitkä pudotus, joka jollakin tavalla tuntui ikuisuudelta. 

En tiedä miten siinä olisi edes voinut kuolla, ehkä jos olisin lyönyt pääni? Olisi pitänyt hypätä selälleen, mahalleen tai jotenkin. Mutta ei, jaloille putosin, polvilleni maahan rysähdin. Nilkat kipeänä, vähän linkuttaen ja jalat mustelmilla kävelin sieltä sitten kotiin.
Miksi luulin, että siinä hypyssä olisin voinut kuolla? Ehkä ajattelin, että joo, sillalta kun hyppää maahan niin kuolee. MUTTA mun olisi pitänyt lyödä pääni. 

Kukaan ei nähnyt, näin ainakin luulen. Minä olen vielä hengissä, ja tahdon silti edelleen kuolla.

Olen kuitenkin ymmärtänyt, että haluaisin olla laiha kun kuolen, en vain ehkä jaksa elää sinne asti.

Olen rikki, olen väsynyt. Viiltely auttaa jaksamaan, olen yksin.

Minä oikeasti olen yksin.

Tästä ehkä joskus lisää.

En tiedä miten jaksaisin eteenpäin..