Jokaisessa tekstissä anteeksi pyytäisin

Itken.

Kyyneleitä, kipua.

Tälläistä ollut tämä viikko..

Olen turha.

Melkein seitsemän päivää, melkein yksi viikko

Melkein seitsemän päivää olin viiltelemättä. Minun oli pakko olla viiltelemättä, mutta tänään löysin itseni keittiöstä veitsi kädessäni. Muutama viilto ranteeseen ja kyyneleet kasvoilta pyyhkäisin pois.. 

Minua ärsyttää. Ärsyttää kun keittiössä ei ole enään teräviä veitsiä. Puukkokin on tylsä, syvälle viiltäminen ei onnistu vaikka kuinka painaa, ärsyttävää. Tai sitten en vain osaa? 

Voisinkohan käydä kaupassa ostamassa ihan oman terävän veitsen? tai jonkunlaisen terän.. 

Vaikka olinkin viiltelemättä melkein seitsemän päivää, ei se tarkoita etten olisi satuttanut itseäni jotenkin. Käteni ja jalkani ovat mustelmilla, lyöminen tuntui hyvältä, vaikka ei se viiltelylle vertoja vedä..

Joka kerta kun herään, aamulla, yöllä tai päivällä niin ajattelen ensimmäiseksi yhtä asiaa: enpäs kuollutkaan. Pienenä mulle puhuttiin, että vanhat ihmiset kuolevat siten, että he laittavat silmät kiinni ja nukahtavat ja kun he heräävät, he heräävät toisesta paikasta.. jostain rauhallisesta ja mukavasta.. Vaikka en vanha iältäni olekaan, niin joskus toivon minulle tuollaista tapahtuvan.. Silmät kiinni ja kaikki olisi ohi.. mutta! Haluaisin ehkä tietää milloin tuo tapahtuisi, jotta voisin järjestää kaiken. Siivota huoneen, pakata tavarat laatikoihin, antaa esineitä muille tarvitseville ja hyvästellä ihmiset.

Huomenna näkisin yhtä kaveria, pitkästä aikaa. Hänen seurassaan pitää laittaa rooli päälle, hymyillä ja olla iloinen ja tsemppaava. Hitto kun en jaksaisi, väsyttää niin paljon. Mutta katsotaan sitten huomenna miten menee..

Toivottavasti kaikilla lukijoilla menee hyvin? 

Rauhallista viikkoa ja paljon voimia kaikille.. 

Musiikki soi ja sydän pysähtyy

Yksi sana vain.. Et tarkoittanut pahaa, silti tällä hetkellä kyyneleitä vuotaa silmistäni vesiputouksen lailla. Inhoan itkemistä, vaikka ehkä joskus tämä on puhdistavaa ja helpottavaa, mutta en enään yksinkertaisesti jaksa tätä. Joka päivä kyyneleitä valuu silmistäni ja paikalla ei ole väliä.. Syytä en tiedä. Tai noh, tiedän, mutta hei onko edes yksi kaupassa käynti ilman kyyneleitä liikaa pyydetty? Pettymyksiä pettymyksiä.. Turhautumista..

Tällä hetkellä olisin valmis lähtemään, vihkoni jättäisin pöydälle lappu päällä jossa lukisi anteeksi kauniisti kirjoitettuna..
Olen valmis kuolemaan.

Ja nyt lopetan nämä ajatukset!
Läheiset.. Yritän muistaa läheiseni. En kestäisi jos he kärsisivät jostain pahasta mitä minä olen aiheuttanut. Toisaalta, enhän minä heidän itkua (jos he edes itkisivät takiani) näkisi. Mutta en voi ajatella niin itsekkäästi....heillä olisi kumminkin helpompi ilman minua..
Olen useasti ajatellut, että sitten kun minulla ei ole ketään, niin tapan itseni. Silloin kenenkään ei tarvitsisi kärsiä.
Mutta.. ei mulla tälläkään hetkellä ole ketään.. tai toisaalta on. Olen yksin, mutta toisaalta en.
RISTIRIITAISTA!!

Hengitän sisään ja hengitän ulos, tunnen rinnassani jotain. Kipua.
Julkaisen tekstini ja annan kaiken vain olla. Painaudun seinään kiinni ja otan kuristavat kädet kaulaltani pois, hengitän. Minä elän.

Olen kaatunut langennut loukkoihin

joista auennut on ovi ainut alaspäin

ja niihin mun haaveet haudattiin

sain uudet haaveet ja nousin 

kauas päässyt oon

enkä sun surulapsesi tahtonut koskaan, mä olla

vaan nousta korkeuksiin

Viiltelystä ja jotain muuta...

Tässä tulee pitkä postaus.

Miten keskustella viiltelystä?
Olen miettinyt tätä asiaa jo todella kauan. Viiltely. Ihmiset purkavat ahdistustaan monella eri tavalla, jotkut liikunnalla, toiset syömällä tai syömättömyydellä, osa taas meditoi, itkee, shoppailee tai tekee jotain muita rentouttavia/rauhottavia asioita kun taas useat päätyvät käyttämään terää.

Mulla on jälkiä viiltelystä mun kropassa. Mutta eivät ne ole niin pahoja mitä olen muilla huomannut. Vasen ranteeni ja toinen reiteni näyttää tällä hetkellä kamalalta, olen päätynyt viiltelemään melkein joka päivä vajaan parin viikon aikana. Huomenna en voi enään viillellä tietyistä syistä ja viikko pitäisi olla ilman tuota ihanaa terää.. Terää, joka rikkoo minua hetki hetkeltä.. Terää, joka rikkoo ihoni ja päästää virtaamaan kaunista punaista verta..

Ennen, "nuorempana" viiltelin joka puolelle kehoani, kädet olivat täynnä jälkiä, mutta nykyään valitsen yhden tai kaksi kohtaa kehostani ja puran kaiken niihin.. Niitä on silloin helpompi piilottaa ja tällä hetkellä mun elämässä joudun niitä piilottelemaan aikalailla ja ihan hyvä vain..kai. Niin, ne vanhat viiltelyjäljet, ne ovat todella vaaleita. Ei niitä näe ellei kunnolla läheltä katso, en kai ollut syvälle viiltänyt?

Mutta miten puhua tästä asiasta läheisille? Vai puhuakko ollenkaan? Itse olen kertonut yhdelle ystävälleni viiltelystä, pakkohan se oli kun hän puhui asiasta ja kyseli. Hänen kanssaan en ensin halunnut puhua asiasta, välttelin aihetta kaikin keinoin, mutta nykyään on eri juttu. Hänen kanssaan puhun asiasta, kuin se olisi normi. Ihan kuin saisin tehdä niin. En tietenkään keskustele tästä aiheesta hänen kanssaan  paljoa, en halua puhua asiasta, enkä halua kuormittaa häntä. Ja kaikenlisäksi emme edes näe usein.. eikä häntä kiinnosta.
Toinen ystäväni/kaverini myös tietää viiltelystä. Hän on kokenut samankaltaisia asioita kuin minäkin, mutta emme puhu hänen kanssaan aiheesta. Enhän näe häntä oikeastaan koskaan, eikä häntäkään kiinnosta.

Voisinko siis sanoa, että  kaksi tai kolme ihmistä tietää, että viiltelen? Tuskin.. Voivatko viiltelijät sanoa numeromäärää kuinka moni tietää viiltelystä? Minun mielestäni ei voi sanoa. Todellisuudessa jos viiltelet niin todella moni on huomannut sen, tutut ja vieraat. Varsinkin jos jälkiä ei ole kunnolla piilottanut.

" JOS SATUTAT ITTEES SATUTAT SAMALLA MUITA "

Olen lukenut joskus sellaista kirjaa kuin "Vapaaksi viiltelystä", jonka on kirjoittanut Katja Myllyviita. Suosittelen tuota kirjaa muuten kaikille, jotka viiltelevät ja haluavat lopettaa sen.. Tuo kannattaa muutenkin lukea jos on kiinnostunut aiheesta tai esimerkiksi läheinen vii.. Kirja sisältää myös tehtäviä joista yksi oli sellainen kuin: "Kuinka kertoa viiltelystä". Tässä siitä olisi tehtävä jos kiinnostaa, skippaa yli jos ei:
1. Kenelle haluat ensin kertoa viiltelystä? 
2. Miksi haluat hänen tietävän viiltelystä ja mitkä ovat motiivisi? 
3.Milloin aiot kertoa hänelle? Ole mahdollisimman tarkka ajankohdan määrittelyssä. Pvm ja klo?
4. Missä paikassa haluat käydä tämän keskustelun? Paikka, jossa tunnet olosi mukavaksi ja turvalliseksi auttaa sinua olemaan rennompi kun otat asian puheeksi.
5. Kuinka kerrot viiltelystä? Mitä  tarkalleen ottaen aiot sanoa? Voit kirjoittaa halutessasi kaiken paperille niin kuin valmistaisit puheen.
6. Kuinka arvelet kyseisen henkilön reagoivan? Kuinka hänen reaktionsta vaikuttaa sinun tunteisiisi? Millä muilla tavoin hän saattaa reagoida? Kuinka nuo reaktiot vaikuttaisivat sinun tunteisiisi? 
7. Kuinka huolehdit itsestäsi keskustelun jälkeen? Kenelle soitat tai ketä voit mennä tapaamaan saakasesi tukea? Mitä voit tehdä itse rauhoittuaksesi? 
8. Lopuksi kirjoita kuvaus, kuinka keskustelu sujui. Mitä olisit voinut tehdä toisin? (Tuo kysymys häiritsee edelleen, koska loppujen lopuksi totesin, että kaiken olisin voinut tehdä toisin) Minkä olisit voinut jättää tekemättä? (Tässäkin: kaiken.) Mitä aiot kokeilla uudestaan? Millainen kokemus tämä oli sinulle kaiken kaikkiaan? 

Viikolla kerroin eräälle henkilölle (kutsutaan häntä nyt vaikka Matiksi) viiltelemisestäni. Matti on uusi ihminen jonka olen tavannut joku aika sitten ja olemme viettäneet aika paljon aikaa yhdessä ja joka päivä viestejäkin vaihdetaan.. En tiedä mitä hänestä ajattelisin. Olenko ihastunut? Viime ihastukseni vei minut pilviin, olin jollakin tavalla iloinen ja pirteämpi, mutta nyt en tunne sitä tunnetta kuin leijuisin pilvissä. En ole iloinen. ENKÄ TARKOITA tällä sitä, että olen luullut koko elämäni ajan, että ihastus tai parisuhde tuovat onnea. Ei ei, en vain tiedä miksi en tunne mitään, tai no tunnen mutta siis niin.. Pidän hänestä, mutta en tiedä.. Hän vain on ja minä joka ilta silti viiltelen, lyön itseäni ja itken omassa huoneessani haukoen henkeä.. Kaverini tähän sanoi, että voisiko tuo johtua masennuksesta? Tarkoittaen sitä, että edellisen kerran kun olin ihastunut, siitä on jo kauan aikaa, eikä masennukseni ollut vielä silloin niin vakava.. Matti on vain uusi ihminen elämässäni. Hän on sanonut tykkäävänsä musta todella paljon ja vaikka sitä on vaikea uskoa, yritän uskoa häntä.. Miten minusta voisi joku pitää? Haluanko/uskallanko viedä tätä meidän "suhdetta" pidemmälle? Mitä jos satutan häntä? Mitä jos tapan itseni? En halua, että häneen sattuu.

Mutta tosiaan, takaisin aiheeseen, siihen viiltelemiseen.. Olimme puhuneet hänen kanssaan päivällä tästä aiheesta ja yleisestikin mielenterveysongelmista. Kyselin varovaisesti häneltä, että onko hänellä kokemusta tai tietämystä tästä aiheesta. Hän vastaili kypsästi ja luontevasti. Ei tosiaan tullut mitään "masennus on vain asennekysymys eikä mikään sairaus" yms. joka olisi saanut vihan kiehumaan minussa. Myöhemmin samana päivänä hän kysyi suoraan minulta, että onko ranteessani jotain jälkiä. Ja minä idiootti kielsin tämän. Ei hän mua uskonut, mutta kumminkin. Huoh. Kerroin hänelle kuitenkin, että käyn psykologilla tällä hetkellä ja muutenkin vähäsen taustojani. Se oli vaikeaa. Todella vaikeaa. En kerro itsestäni niin paljon kenellekkään ja  nyt hän tietää asioita minusta.
Helpottavinta oli,että hän ei lähtenyt pois. Tänäänkin olen hänen kanssaan jutellut ja viikolla taas nähdään.
Ainakaan vielä hän ei lähtenyt pois.
Uskallanko päästää ketään lähelleni? Miksi päästäisin? Kiinnostaisiko mua jos hän lähtisi? Miksi kiinnostaa? Päässäni pyörii tyhmiäkin kysymyksiä..

MULLA OLISI TEILLE LUKIJOILLE KYSYMYS! Vastatkaa kommentteihin tai laittakaa sähköpostia laulavalilja@hotmail.com. 
Viiltelettekö te? Puhutteko te asiasta läheisillenne tai kenellekkään muulle? Miten olette kertoneet asiasta?
Jos viiltelette ja seurustelette, niin miten tyttö/poikaystävänne on asian ottanut vai tietääkö hän asiasta edes mitään?

Olen oikeasti ihan hukassa, vaikka välillä esitänkin olevani fine tämän asian kanssa ja tietäväni muka kaiken jokaisesta pikku jutusta.

Tästä postauksesta tuli todella ihmeellinen ja erilainen. Aiheena viiltely ja jotain muuta höpinää.
Tekisi mieli pyyhkiä teksti ja kirjoittaa jotain muuta..
Mutta mitä muuta kirjoittaisin?
Viilsin tänään, viimeisen kerran, tai no, viikon kestää viiltelytauko.. Helvetti kun siitä tulee olemaan vaikeaa..
Entä miten mun syömiset on menny? Joo.. Paino on laskenut taas.

Ja tässä välissä tulikin sellainen fiilis, että laitan Matille viestin, ettei voidakkaan enään nähdä, ikinä. MÄ OLEN SAIRAS! ..vai olenko? NO OLEN! ..oikeasti en.
Ristiriitaista. Vittu. Paska ja helvetti. En halua hänelle tai kenellekkään yhtään lisää murhetta tai taakkaa. Musta ei ole mitään hyvää, aiheutan pahaa kaikille.

Kauniita unia ja anteeksi tästä postauksesta, ajattelin kirjoittaa vähän muutakin kuin pelkkää pahaa oloa, vaikka tämäkin on osa sitä pahaa oloa. Osa kokonaisuutta.

hengitän

Minä hengitän, olen vielä elossa.
Tai siltä ehkä ulkopuolelta näytän, elävältä. (Kai?) Sisältä olen kuollut.

Yritin jotain peruuttamatonta, mutta mitään ei käynyt.

Hengitän ja kuljen eteenpäin, varovasti, askel kerrallaan.
Olen todella väsynyt..

Kiitos teille lukijoille..

Tässä se nyt on..

Olen lopussa.
Olen päässyt tähän asti ja nyt olen valmis lopettamaan. Kiitos vain ja näkemiin.
Olen pahoillani, mutta älkää huoliko.
Kaikki on hyvin.

Olen katsonut taivaan tähtiä jo niin kauan ja nyt vihdoin pääsen heidän vierelleen muita katselemaan ja suojelemaan. 

Hiekanjyvä hiekkaan, palaset palapeliin..

Hetkessä kaikki katoaa.. 

En saa henkeä. Tapa minut jo, älä anna ahdistusta! Hakkaan päätäni seinään, huoneeni nurkan seinät turvanani. Terä sivussa tarkkailee minua ja minä sitä.. Sattuu. Sattuu niin paljon. En saa henkeä ja kyyneleet valuvat silmistäni. 

Ahdistaa.

Olen yksin. 

Minä yritän vain auttaa, sinäkin olet tärkeä

Minulle ehdotettiin lääkitystä.
En tiedä mitä ajatella.
Puhutaan siitä seuraavalla kerralla kuulemma enemmän..
Tunnin ajan minä itkin ja puhuin, yritin lopettaa itkemisen, mutta ei siitä mitään tullut.
En valehdellut ollenkaan, kerroin totuuden. Kerroin miten asiat ovat. En tietenkään ihan kaikkea ajatuksiani kertonut, mutta näin paljon en ole koskaan avannut itseäni siellä.

Tämän päivän syömiset on ollut mitä sattuu, vähäsen söin ranskalaisia ja äsken söin yhden omenan. Ei huvita, en jaksa.

Mutta mitä muuta kuuluu? Väsyttää. Väsyttää ihan hirveästi. Aamuisin ei jaksaisi nousta sängystä ja päivät yleensä kuluvatkin sängyssä.. Öisin en saa nukuttua ja harvoin päivällä nukun. Tällä viikolla pitäisi nähdä ystävääni.. Mutta olen niin väsynyt, että en tiedä kannattaako se. Toisaalta haluaisin nähdä häntä, mutta niin.. en tiedä. En tiedä mistään mitään..

Olenpas itsekäs ja laiska. Hahah..

Näen taivaan tähdet ja suuren suuren kuun, tavoittelen niitä, mutta maan pinnalle jään

Tänään on ollut ihan hyvä päivä. Ei ole ollut suurimpia ahdistuksia.
Kotona mennyt suurin osa päivästä, kaveri poikkesi kahvillakin..

Haluaisin kertoa yhdestä asiasta.. Minun elämässäni saattaa olla ihminen, joka oikeasti välittää edes jollakin tavalla minusta. Minäkin ehkä saatan välittää hänestä, paljonkin. Se pelottaa. Pelottaa, että tunnenko edes mitään. Pelottaa, että jos hän ei tunnekkaan mitään tai hänen tunteensa minua kohtaan loppuvat. Toisaalta, ei se ehkä haittaisi? Pelkään ihmisten katoavan ympäriltäni, mutta samalla jollakin tavalla työnnän heitä pois. Miksi? En haluaisi tuoda kipua toisen ihmisen elämään, en sellaista mitä itse voisin aiheuttaa. Pelkään romahtavani ja tekeväni ikuisen päätöksen, tappaisin itseni, lopettaisin hengittämisen, elämisen... ja hän ei tietäisi asiasta mitään.
Katsotaan nyt.

Kaksi päivää on mennyt alle 500:lla kalorilla, ja kyllä, olen laskenut. Ahdistaa katsoa itseäni peilistä, tämä on rangaistukseni.
Kävin myös 25minuutin juoksu/kävelylenkillä.. Osan matkasta kävelin, koska hengittäminen oli tuskallista itkemisen takia, joka alkoikin ihan yllättäen.. Ja sekin oli vain musiikin vika jota musiikkisoittimestani kuuntelin.

Tuntuu, että teen asioita väärin. Mutta toisaalta ei tunnu miltään. Olen kylmä, olen mustaa täynnä, en ole mitään. En tunne mitään. Ja vaikka en tunne, niin kyyneleitä valuu silmistäni. Eli kai minä jotain tunnen?

Haluaisin olla edes jossakin hyvä.