Sekava päivä sekavissa ajatuksissa

Autossa istuminen on rauhallista.

Liikennevaloissa mulla joku päässäni rupesi raivoamaan, itsetuhoiset ajatukset tulivat mieleeni. Kyyneleet nousivat silmiini ja puristin käteni nyrkkiin. Joku kuristi kurkkua ja nopeasti auto lähtikin liikkeelle. "Hengitä, hengitä, hengitä", hoin itselleni kunnes hetken päästä tajusin sanovani ajatuksiani ääneen. Huvittavaa. Vieressä ihmeteltiin ja joku tokaisi, että kyllä se siitä.

Vihaan sanontoja:

kyllä se siitä, 

käännä asenteesi positiiviseksi, 

hymyile, koska se on helppoa ja se auttaa.

On muitakin lauseita, joiden pitäisi kai piristää, mutta tekevätkin vain pahemman olon.

Koko ilta on ollut täynnä ahdistusta ja itkua. Jotenkin tuntuu, että en osaa elää. 

Haavani aukesivat suihkussa vahingossa jalassani kun pesin niitä. Jollakin tavalla olen ylpeä haavoistani. Mitä helvettiä? Enkä ole. En ole ylpeä. Häpeän jälkiäni, niin kauniita kuin ne jollakin tavalla ovatkin... Haluan ihon, jota ei ole rikottu. Haluan elämän, jota ei ole täytetty pimeydellä. Ellen olisi välillä tilanteessa, jossa joku näkisi minut alasti, viiltelisin varmaan enemmän? Ehkä? Joskus osaan hillitä viiltelyni, mutta silloin korvaan sen jollakin muulla. Hakkaamisellä ym..

Oikeasti haluan vain kuolla. Tai oikeastaan en. Vittu. Anteeksi.

Tänään olen syönyt liikaa. Huomenna syön vähän paistettuja kasviksia, en muuta. Lupaan tämän. 

Ristiriitaista. Sekavaa. Kohta on vuosi 2015...... 

Kysymyksiä teille, kysymyksiä minulle

Päässäni pyörii samat kysymykset uudelleen ja uudelleen..
Olenko minä itsekäs?
Miksi olen täällä?
Miksi minä olen tälläinen? Miksi olen minä?
Miksi en ole onnellinen ja mitä onni edes on?
Saanko luvan tappaa itseni? Uskaltaisinko tehdä niin?
Olenko minä tärkeä? -En.

Olen sekaisin. Viiltelin taas, vaikka kuinka yritin tästä tavasta pysyä erossa. Itkettää taas. Minusta on tullut kunnon itkupilli, hävettää. Tammikuun alussa pääsisin puhumaan jollekin ammattilaiselle. Vasta silloin. Olen päättänyt kertoa hänelle ajatuksistani..suunnitelmistani.. mutta en tiedä uskallanko. Pelkään, että mitä hän ajattelee minusta, pelkään että hän ei ota minua tosissaan, mutta toisaalta miksi pitäisi? En ole tärkeä. Mutta, pelkään että jos jotain sattuu niin läheiseni kärsisivät. Mutta toisaalta välittävätkö he edes minusta? RISTIRIITAISTA!!!
Kerronko mä sille psykologille mun itsetuhoisuudesta? Kerronko siitä mitä olen tehnyt ja yrittänyt tehdä?
En.
Vai?
Mitä mä teen? Olen risteyksessä odottaen auton törmäystä tai merkkiä tiestä jonka valitsisin..

Onko tämä kaikki ihan turhaa?

Joulu on kerran vuodessa vaan, ja sekin on liikaa

Joulu oli ja meni..
On ollut todella raskasta..vaikeaa.. Illat ovat pahimpia, tuntuu etten saa henkeä..ihan kuin joku kuristaisi koko ajan.. Taisiis en edes tiedä mitä mä tällä hetkellä kirjoitan.

 Paino on noussut yli neljä kiloa. Miten se voi olla mahdollista? Söin suklaata kun pakotettiin.. olen juonut limsaa ja syönyt ihan liikaa jouluruokia. Onko mulla ihan tosissaan syömisessä ongelmia? Tai siis, en minä tiedä. Kun kävin vaa'alla ja näin numeron, romahdin täysin. Olen lihava. Itkettää.
Mikä mua vaivaa?

Olen kamala ihminen.

Toivottavasti teillä oli kiva Joulu!

putoaminen sattuu enemmän sinuun kuin minuun

Jotain mistä voisi pitää kiinni...
Itken. 
Ahdistaa. 
Mutta silti hengitän. Olen elossa.

Meillä on aikaa vielä...

Yritän, mutta jotenkin en vain pysty. Viillot syvenee.. Olen typerä.. Olen epäonnistunut, surkea.. 
Ahdistaa ja itkettää.. Ahdistaa joulu, pelottaa.. Pelkään niin paljon, välillä pelko lamaannuttaa minut, ihan kuin sillä hetkellä katoaisin.. 
Pelkään sitäkin..

Painokin on taas pudonnut.

Pitäkää huoli toisistanne..

Yksi lyönti, toinenkin, kolme sanaa, ei mulla muuta

Miten vihasta oppii päästämään irti? Miten vihasta, joka kohdistuu tavaroiden heittelyyn ja seinien lyömiseen oppii päästämään irti? Olen täynnä vihaa, tiuskin, ärsytän, olen kamala ihminen. Olen surkea. 

Ihan kuin joku välillä kuristaisi minua. Sattuu. Ahdistaa. En saa henkeä. 

Olen ja en ole, miksei kaikki voisi loppua? 

Muista ne vähäiset läheiset...

Luotetaan pahaan ja uskotaan hyvään?

Tällästä ei oo ollut pitkään aikaan. On ollut todella vaikeaa.
Yöt menevät itkiessä yrittäen pysyä terästä erossa.. Viime yönä äitini yritti rauhoitella mua, pari tuntia meni itkiessä kunnes aloin rauhoittumaan. Olen pettymys. Pyytelin äidiltä tuota anteeksi monesti.. 

   
Päivisin taas en tee oikein mitään.. Tämä päivä on mennyt sängyssä maatessa. Neljältä nousin sängystä ylös kun havahduin puhelimeni ääneen. Olen laiska. Äitini tuli kuuden aikaan töistä ja pakotti lähtemään kauppaan.

Kun kaupasta tultiin kotiin, söin paistettuja kasviksia ja vähäsen riisiä. Siinä tämän päivän ruoka. Ei ole nälkä. Ruokahalu on kadonnut.. 
Olen yrittänyt miettiä nykyistä ruokavaliotani. Syön nykyään varmaan aika vähän? Kai? Saatan olla koko päivän ilman ruokaa ja illalla vasta syön sitten jotain vähäsen. Tai no, kyllä mä päivisin banaanin syön. Yleensä puolikkaan. 

Mutta niin.. oon mä kumminkin jotain saanut tänään aikaiseksi, vaikka en millään olisi jaksanut. Kävin tunnin kävelylenkillä, 260 kaloria kulutettu..

Päivät tuntuvat turhilta, minä olen turha. Olen laiska. Olen ruma. Olen iso. Olen huono. 
Olen turha ja huono. Miten voin olla jotain kun en kumminkaan ole mitään?



Tulevaisuus tuntuu toivottomalta, ei ole mitään mitä odottaa.. Ja tässä vaiheessa tulee ajatus: "ryhdistäydy paska, muilla menee huonommin! Asenne ratkaisee!!"
Niin.

Odotellaan vaan..