Odotan

Kallion reunalla odotan tönäisyä. 

Hirttosilmukan solmin kauniisti.

Järven rannalla odotan aaltoa..

Ahdistaa niin paljon.

Onko aika mennä?

Hämäryys

Mistä johtuu, että itsensä kohdalla todellisuus (vai miksi nyt sitä voisi kutsua) hämärtyy? 

Itsensä satuttaminen on mulle ihan ok asia. Tässä tämä ristiriitaisuus, tiedän sen olevan väärin, mutta en kai välitä? Mutta kun joku toinen haluaa satuttaa itseään, yritän estää sen. Yritän auttaa muita, yritän olla tarpeellinen. Haluan, että muilla kaikki on hyvin. Yritän kuunnella.. 

Jotenkin se vain on niin, että itsensä kohdalla kaikki hämärtyy. Onko oikean ja väärän erottaminen hankalaa? Ei. Mutta johtuuko se yksinkertaisesti vain siitä, että en välitä itsestäni? Niin.. en kai välitä.

Olen tällä hetkellä täynnä kysymyksiä ja ajatuksia. Yritän saada selvää kaikesta. 

Paha ihminen?

Olisinko tehnyt niin? Kävin tänään junan pysäkillä. Istuin siellä hetken kuunnellen musiikkia. Oli pimeää, jollain tavalla rauhallista. Oloni oli..en osaa sanoa millainen se oli tai mitä ajattelin. Mä vaan olin ja itkin. En oikein ole siitäkään varma miksi itkin. Mä vaan itkin ja olin. Akkukin loppui vanhasta musiikkisoittimestani ja en musiikkia pystynyt enään kuuntelemaan. Havahduin jossain vaiheessa junaan ja nousin ylös. En ottanut askeltakaan ja vain katselin junaa joka meni ohi. Seuraavaksi tajusinkin olevani maassa enkä saanut henkeä, en ymmärrä, ahdistiko minua niin paljon? Makasin siellä vaan, en edes ajatellut tulisiko ketään ihmisiä sinne, onneksi ei. Täällä päin ei junat enään niin myöhään pysähdykkään siinä pysäkillä. Jälleen kerran havahduin puhelimeni värinään, onneksi se oli päällä. Äitini soitti ja vastasin siihen ihan normaalisti. Kerroin tulevani kohta kaverilta.. niin, valehtelin. Kävelin kotiin, ei ollut edes pitkä matka. Luulin, että mä olin ollut vain pienen hetken siellä pysäkillä (vai mikä nyt onkaan), mutta taisinkin olla sielä melkein pari tuntia.. miten voi kadottaa ajantajun tuolla tavalla? Mitä mulle tapahtuu?

Olen todella sekavissa tunnelmissa nyt. Olisinko mä hypännyt sinne junan alle? Olisinko kuollut heti? Mitä jos joku näkisi hyppyni? Mitä jos siellä junassa matkustajat tai edes se kuljettaja näkisi tapahtuman? Pilaisinko heidän elämänsä? 

Junan alle meneminen ei taida olla hyvä idea.. entäs hirttäytyminen? Mutta silloin se henkilö joka mut löytäisi..mitä hän ajattelisi? Entä jos se olisi äiti? Selviäisikö hän? 

Ei helvetti. Mä olen idiootti. Mä olen itsekäs. 

Mutta toisaalta mä olen turha. Olen, mutta en ole mitään..jälleen. 

Nää ajatukset pitää saada pois. Anteeksi tuosta tekstistäni.

Pitäisikö mun kertoa tästä tän päiväsestä jollekin? Edes sille psykologille? (Tähän väliin, mulla on vaihtunut muutaman kerran se henkilö kenen luona käyn puhumassa. Ensin oli psykologi, sitten sairaanhoitaja, sitten psykiatri ja nyt taas psykologi. En tajua miksi tuo on lyhyessä ajassa vaihtunut jo muutaman kerran. Yksi selitys joltakin oli työpaikan vaihdos ja lomautus? En oo varma. Nyt olen lähetteellä menossa jonnekkin missä pitäs taas vaihtuu tuo kenen luona käyn puhumassa ja sen pitäs olla se kenen luona pitkän aikaa käyn..) Kumminkin. Mä en tiedä mitä tehdä vai tehdäkkö mitään? Sanoja unohtuu päästä ja välillä kirjoitan mitä sattuu. Todella epätodellinen olo on ollut koko päivän. 

Mitä mä teen? Oonko mä paha ihminen? Kysymyksiä tulvii taas päässä. Voisin yrittää nukkua. 

Toisaalta millään ei ole mitään väliä.. Ristiriitaista. 

Olen pahoillani, toivottavasti teillä on ollut hyvä päivä? Mulla on koko ajan joku outo ajatus, pelko päässä, että pilaisin jonkun päivän. Pelkään sitä. Haluan, että muilla menee hyvin, haluan auttaa muita. 

Lopetan nyt tähän ja tosiaan, yritän nukkua. 

Unohdus

Miksi? Kun muilla menee hyvin, he unohtavat kokonaan ne, joilla menee huonosti. Mua itkettää. Olis paljon helpompaa elää yksin, tai no toisaalta ei. Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa. Jos mulla ei olisi äitiä, olisin jo tappanut itseni. 

Jos mulla ei olisi lemmikkiä, olisin jo tappanut itseni.

Välillä yksi mun läheinen ystävä nostaa mut taas lähemmäs valoa, mutta hän nopeasti unohtaa mut. Vaikka mäkin häneen yhteyttä olen pitänyt, vähän, mutta kuitenkin jonkun verran. Hänellä menee nyt hyvin, hän on unohtanut minut. Sitten kun hän putoaa jäihin, hän ottaa minuun yhteyttä. Näin se menee. Ja mun pitäs olla iloinen hänen puolesta kun hän tuntee tuota minulle vierasta onnea.. niin. Yritin mä, oikeasti. Mutta ne paskat sanat saa mut unohtamaan yrittämisen. Kiitos sinulle.

Mussa on siis jotain vikaa, siksi en riitä kenellekkään, olen kasa paskaa. Anteeksi sanani.

Tämä päivä. Haluan unohtaa tämän päivän kokonaan ja se ei ole mahdollista. Enkä pysty viiltämään. En voi.

Toisaalta, olen tähän päivään suht tyytyväinen. Ruoka ei ole maistunut koko päivänä. Siinä minun rangaistus. Ei se kumminkaan riitä.

Ihan sama, aivan sama. Olenpas taas mukavalla päällä.. 

Olen, mutta en ole mitään

Kun muilla menee hyvin, he unohtavat minut. He eivät enään tarvitse kuuntelijaa, piristävää ihmistä tai leffakaveria. Olen taakka, olen turha, olen este, olen, mutta en ole mitään. 
Miten voi olla kun ei ole mitään?

Vaikka minä oikeasti yritin, ja luulin onnistuneeni,  mutta minä en riitä. 

Katsotaan nyt miten alkaa sujumaan. Onko paikkani täällä vai ei?
En halua satuttaa perhettäni. Se tässä on ainoana esteenä.
Miten lemmikilleni käy? Hankimme vanhimman lemmikin sen takia, että se olisi seurana kun olin lapsi.. Nyt nuorempi siksi, että tuntisin itseni tarpeelliseksi. Lemmikki kuolee jos sitä ei hoida. Minun täytyy jaksaa.

Itkettää. Silmäni ovat taas turvonneet ja naamakin tuntuu pallolta. Sattuu.

Ja joulukin on kohta..

Oikeita kysymyksiä

Ahdistaa. Ahdistaa todella paljon. Kirjoittaminen on vaikeaa, käsiä tärisyttää, mutta musta tuntuu, että kirjoittaminen edes jollakin tavalla rauhoittaa minua. Tai ainakin nyt kun pahin hetki meni ohi.. On tämä parempi kai kuin viiltely? Vai? Parin päivän päästä uimapuku pitäisi laittaa päälle, enkä ole sen takia viiltänyt viikkoon. Raskasta. Ahdistaa. Viiltelyn sijaan olen nipistellyt itseäni, koska itsensä lyömisestä jää muistelmat. Viimeksi mustelmat herättivät lääkärissä epäilyt väkivallasta. Helposti kaatumisella ne voitiin onneksi selittää.. 

En ole päässyt lenkille muutamaan päivään. En ole jaksanut, surkimus. Huomenna olisi "pakollinen" kävelylenkki, voisin lähteä vähän aikaisemmin jos kilometrejä tulisi lisää. 
Olen laihtunut, taas. Käväisin vaa'alla ja luku näytti kolmea kiloa vähemmän kuin viikko sitten. Yleensä painoni ei muutu noin suuria määriä (ilta-aamupainot ja eri päivät), eli jos paino nyt pysyisi tuossa eikä nousisi, olisin tyytyväinen. Laskea se kyllä voisi, en ainakaan valittaisi.

Ahdistaa. Lupasin itselleni, etten elä 18 vuotiaaksi. Edellinen lupaus oli, etten eläisi 17vuotiaaksi. Voi syntymäpäivää itkun ja ahdistuksen kanssa.. Tokaisin yhtenäkin päivänä äidilleni, että hei älä stressaa autokoulusta, en mä 18vuotiaana täällä enään ole ja hymylin perään. En ymmärrä, miksi sanoin niin? Kuitenkin tokaisin tähän vielä, että niin, jos se maailmanloppu tulee. Hah. 
Olen idiootti, onneksi äitini ei huolestunut. En ainakaan huomannut.

Olen ajatellut psykologille puhumista todella paljon. Tuntuu ettei me edetä minnekkään. Tekisi mieli puhua hänelle syntymäpäivistäni ja lupauksistani.. Niin, syntymäpäiviini on vielä aikaa.. Tekisi mieli puhua hänelle ahdistuksestani lisää. Mutta en pysty, enkä halua. Hän ei kysy oikeita kysymyksiä, joten miksi vastatata niihin yhtään syventävemmin. Ei hän sitä minulta vaadi. Olen mielummin hiljaa ja puran asioita yksin pimeässä. 

Olen yksin. 

Väsymys

Olen niin väsynyt. Ensin sairastin viikon verran ja nyt haluan vain nukkua. Nukkua ikuisesti.

Väsyttää ja on pimeää. Olen yksin.
Kirjoittaminenkaan ei oikein suju. 

Ehkä pitäisi vaan käydä nukkumaan..