Elämää ei sen enempää

Olen palannut kirjoittamisen äärelle.

Kesä on ollut rankka.
Vaikea.
Olen elänyt sumussa, tanssinut valkoistakin valkoisempien joutsenien kanssa
ja olen nähnyt ikuisen pimeyden.

Laihduttamista, itkemistä, pieniä ilonhetkiä, turhautumista ja itsensä satuttamista.

Olen käynyt terapiassa psykologin luona kerran viikossa, lääkitys on edelleen seronil 40mg. Lääkityksestä sen verran, itse en ole huomannut mitään apua tai haittaa siitä.
Tällä hetkellä psykologin kanssa ollaan keskusteltu, että mitä tehtäisiin seuraavaksi. Siirryn aikuispuolelle kun täytän 18, mutta minua ei EHKÄ laiteta niinsanotulle masennus puolelle. Ensin kun kuulin tämän, hämmennyin. Mutta psykologi alkoi selittää, että he kyselevät jos pääsisin johonkin (mikä on samassa paikassa kylläkin) missä hoidetaan dissosiaatiotani. Molemmat hoidot hänen mukaansa auttavat, mutta olisi hyvä hoitaa dissosiaatiotani. En itse oikeastaan vielä täysin ymmärrä, mitä tarkoittaa dissosiaatio(häiriö?). Wikipedia kertoo, että Dissosiaatio on psyykkinen puolustuskeino tai sopeutumisreaktio, jonka avulla ihminen erottaa tietyn psyykkisen toiminnon muista. Ihminen voi vaikkapa "sulkea itsensä ulkopuolelle" johonkin tunteeseen liittyvän (häiritsevän) ajatuksen.
Se ilmenee minulla nähtävästi niin, että en saata erottaa mikä on totta ja mikä ei. Havainnot vääristyvät, muistissani on aukkoja yms. Mistään traumasta tämä ei kait johdu.

Kesäkuussa kun yritin hirttää itseni, sen jälkeen yritin lopettaa viiltelyn. En muista kauan olin viiltelemättä, mutta oikeasti, olen vähentänyt viiltelemistä! Välillä viiltelen syviä viiltoja, mutta, noh, en tiedä onko sekään hyvä. Ainakaan en viiltele enää päivittäin. Ranteessani on kuitenkin ikuiset jäljet edellisistä syvistä viilloista ja ranteesta löytyy myös raaputusjälki, joka näyttää ihan kamalalta. Kokeilin vain, kuinka syvälle kynnellä voi raaputtaa? Vaikka viiltely onkin vähentynyt, on kuitenkin muita tapoja satuttaa itseään...

Olisi niin paljon kerrottavaa, mutta toisaalta ei mitään.
Isäni eroaa äitipuolestani, tämän he kertoivat minulle vähän yli viikko sitten.
Itkettää puhua siitä, itkettää ajatella asiaa.
Toisaalta ei tunnu miltään.
Äitipuoleni on ollut elämässäni siitä siitä asti kun olin viisi vuotias. Nyt hän muuttaa muutaman sadan kilometrin päähän. Epäreilua! Toisaalta ymmärrän häntä.

Pitäkäähän huolta toisistanne! <3

Ei mitään hätää

Palaan pian takaisin <3

Yritys

On ollut vaikeaa. Olen vähän sekaisin. Tekstistä tulee mitä tulee.

Mulla on mennyt todella huonosti, näin suoraan sanottuna.

Yhtenä iltana, (melkein keskiyön aikaan kai) seisoskelin tuolilla, virittelin kaulaani narua ja narun päätä kattoon.

Olin valmis hirttäytymään, olin valmis kuolemaan. 

Mulla ei ole muistikuvaa, kuinka kauan siinä yöllä seisoskelin. Seuraava muistikuva onkin kun äiti huusi ja itki. Sen sanat: "älä hyväluoja tee älä tee noin, älä ikinä tee". -nuo sanat toistuvat päässäni uudestaan ja uudestaan.

Jälkeenpäin selvisi, että olin kuulemma kävellyt omasta huoneestani lähemmäs olkkarin lattiaa kun äitini oli tullut irroittamaan narut kaulastani. Siellä me lattialla sitten äidin kanssa istuskeltiin. Äiti itki, minä itkin. Äiti ei meinannut saada henkeä, olin ihan paniikissa. Aloin rauhoittelemaan äitiä, pelästyin, että äiti kuolee. Olin jo valmiina soittamaan hätänumeroon, koska äiti ei todellakaan saanut henkeä. Paniikkikohtaus ehkä? 

Lopulta minä lopetin itkemisen, ei oikeastaan tuntunut miltään, ei vieläkään tunnu miltään.

"Lupaa mulle, lupaa ettet ikinä." Minä nyökkäilin, yritin saada äidin rauhoittumaan.

Nyt äiti tietää, että minulla on oikeasti paha olla. Olen huolissani äidistä.

Hän tietää liikaa. Minua ärsyttää. Harmittaa ja ahdistaa.

Jälkeenpäin ajateltuna, en ole varma, olenko äidille tästä kiitollinen.

Ainakin olen vielä hengissä. Olen täällä.

Äiti on ainoa, joka tietää tästä. Hän ei isälleni soittanut, ei psykalle (ainakin minun tietääkseni), eikä silloin yöllä soittanut hätänumeroon. Ihan hyvä vain. 

Tällä viikolla on  psykalla käynti, katsotaan miten siellä menee. 

Pidetään huolta toisistamme <3 

Minä

En tunnista sinua.

Kuka olet ja mistä olet tullut?

Oletko tullut jäädäksesi?

Punaista ja vaaleaa..miksi noin olet tehnyt?

Mustaa kasvoissa, ensi yönä anna sen kadota.

Ymmärrän nyt miten sinusta pääsee eroon.

Se on vaikea teko, mutta haluaisin yrittää.

Mutta mistä saisin sen rohkeuden?

Odotellaan...

14/5

Viime kirjoituksesta on vierähtänyt pieni hetki..

"Mitä sinulle kuuluu?"

Inhoan tuota kysymystä, siihen vastataan yleensä kohteliaasti, että kiitos hyvää, entä itsellesi?

Rehellisesti sanottuna, mulla menee huonosti.
On ollut todella vaikeaa, enkä ole saanut purettua ajatuksiani sanoiksi.

Äitini tietää viiltelystä, olenkin ollut ilman terää ehkä noin viikon. Ahdistaa..
Itseasiassa, minä kerroin  hänelle siitä kun säikähdin, että olen viiltänyt liian syvälle ja hän auttoi hoitamaan haavaa..ei siitä sen enempää. Vaikka en ole viillellyt niin olen hakannut itseäni, se auttaa jaksamaan..
Äitini on yrittänyt ymmärtää väsymystäni ja alakuloisuuttani, mutta ei hän siihen pysty. Enkä ole enää jaksanut yrittää saada häntä ymmärtämään. Miksi pitäisi? En halua, että hän joutuisi kantamaan ajatuksiani taakkana. Ristiriitaista...

Olen ajatellut itsemurhaa todella paljon. Tänäänkin olin jo ottanut lääkkeitä pöydälle ja vesilasin eteeni, ajattelin, että hirttäytyä en voi. En ole aivan varma, että miksi hirttäytyminen tuntui niin väärältä.. Kuitenkin, olin valmiina ottamaan lääkkeitä ja hassua kyllä, ystäväni laittoi viestiä että voidaanko puhua. Hänellä oli asiaa. Miten sattuikaan, että hän juuri sillä hetkellä laittoi viestiä! Juteltiin hänen kanssaan ja mulle tuli parempi olo ja hänenkin mielestä oli mukavaa jutella.

Olen ollut todella yksin. Minulla on yksi läheinen ystävä, mutta en voi nähdä häntä usein. Eri paikkakunnilla tällä hetkellä asutaan, niinkai se on, että elämä vie vähän erilleen..
Psykologin jälkeen olen yleensä mennyt kaupungilla kahville keräämään ajatuksiani. Ennen pystyin näkemään ystävääni siellä, mutta nykyään en. Olen viettänyt aikaa yksin, ei ole ketään kelle voisi soittaa tai laittaa viestiä, että hei nähtäisiinkö.. Keneltäkään ei myöskään tule viestiä.
Olen yksin.
Niinkai se on, että masentuneen seurassa ei viihdytä. Tai sitten se johtuu vain minusta, olen vääränlainen.

Niin, siellä psykologilla.. Olemme tehneet kaikenlaisia testejä ja puhuttu asioista kivestä kukkaruukkuun, muutaman viikon päästä mulle kuulemma kerrotaan diagnoosi, äiti ja isäkin ovat siellä hoitoneuvottelussa paikalla.. Silloin selviää, että miten mun hoitoa jatketaan.
Olen vastannut kaikkiin testin kysymyksiin rehellisesti. Siellä on kysytty syömisiin liittyviä kysymyksiä, esimerkiksi, että olenko oksentanut, minä vastasin siihen myöntävästi. Eli heillä on nyt tiedossa mun ongelmat syömisen kanssa... Kadutti vähäsen jälkeenpäin, mutta enhän ole alipainoinen. Eivät he periaatteessa voi puuttua mun ruokavalioon paljoakaan, olenhan kohta täysi-ikäinen, tainoh, sen näkee sitten..
Ainoa kysymys mihin en vastannut: "oletko yrittänyt itsemurhaa?". Hyppäsin vain sen yli, psykologi kysyi, että miksi en vastannut.. Menin ihan lukkoon, emme puhuneet asiasta sen enempää. Kuulemma palataan tähän myöhemmin..

Olisi niin paljon kirjoitettavaa, mutta ajatukset tuntuvat hyppivän asiasta toiseen.. Tämäkin teksti tuli kirjoitettua osissa, saattaa olla vähän sekava..
Lääkeasiasta voisin kirjoittaa joku päivä, kun jaksan..

Meneekö teillä muilla hyvin? Tsemppiä <3

24/4

Päivä ihan pienen hetken näyttää paremmalta,
se hetki katoaa pian kun putoan todellisuuteen.
Älä haaveile, älä toivo.
Tuo hetki ei ollut todellinen, kuvitelmaa vain.
Mikä on totta ja mikä ei?

Olen liian väärässä löytääkseni oikean tien,
valitaan väärin, tehdään väärin..
Yritetään vielä..


Lääkettä nostettiin, parin kuukauden päästä selviää, että vaihetaanko lääke vai nostetaanko lisää..


Pian olen yksin.
Puhun, mutta en itke.
Nykyään on hetkiä, kun itkettäisi niin helvetin paljon, mutta itku ei tule.
Tuo epämukava tunne syö sisältä päin.
Vähitellen pieniä paloja katoaa, löytyykö niitä koskaan?

20/4

Eilen olin kävelylenkillä.

Tarkoituksena oli kuluttaa päivällä saatuja kaloreita ja ehkä liikkumalla junaradalle päin..

Halusin kuolla, haluan edelleen.

Eilen kiersin ja kaarsin ympäri paikkakuntaani, kunnes saavuin eräälle sillalle joka menee eräänlaisen tien yli. Istahdin sillan reunalle ja ajattelin, että ehkä tämä olisi hyvä tapa kuolla. En voi hypätä junan alle, mitä ihmiset kokisivatkaan jos junan alle joutuisin. Junahan ehkä pysähtyisi ja muiden matka pitenisi, tai jotain muuta. En haluaisi, että muihin sattuu tai heidän arkensa vaikeutuisi.

Siellä aika jotenkin pysähtyi, en edes kerennyt huomata kun olinkin jo pudottautunut sillalta alas. Mitäs kävikään? Ei, en kuollut. Ei kai edes ollut pitkä pudotus, joka jollakin tavalla tuntui ikuisuudelta. 

En tiedä miten siinä olisi edes voinut kuolla, ehkä jos olisin lyönyt pääni? Olisi pitänyt hypätä selälleen, mahalleen tai jotenkin. Mutta ei, jaloille putosin, polvilleni maahan rysähdin. Nilkat kipeänä, vähän linkuttaen ja jalat mustelmilla kävelin sieltä sitten kotiin.
Miksi luulin, että siinä hypyssä olisin voinut kuolla? Ehkä ajattelin, että joo, sillalta kun hyppää maahan niin kuolee. MUTTA mun olisi pitänyt lyödä pääni. 

Kukaan ei nähnyt, näin ainakin luulen. Minä olen vielä hengissä, ja tahdon silti edelleen kuolla.

Olen kuitenkin ymmärtänyt, että haluaisin olla laiha kun kuolen, en vain ehkä jaksa elää sinne asti.

Olen rikki, olen väsynyt. Viiltely auttaa jaksamaan, olen yksin.

Minä oikeasti olen yksin.

Tästä ehkä joskus lisää.

En tiedä miten jaksaisin eteenpäin..