Opiskelut keskeytyivät, taas, mutta pääsen jatkamaan myöhemmin siitä mihin jäin.
Mutta mä edistyin, mä varasin ajan psykoterapeutille. Ehkä mun parantuminen alkaa kunnolla.
Mä oon syvällä tässä.
Mä yritin hypätä ikkunasta, mutta avomieheni tuli paikalle, hän tuli liian ajoissa.
Mä en itke, paitsi silloin kun toinen loukkaa.
Voisinpa muuttaa itseäni, persoonaani. Ehkä mä voin?
Mä en osaa luoda mielipiteitä ja jos luon,
ne ovat vääriä. Musta tuntuu, että mua syytetään.
Mä oon tehnyt väärin, mua pitää rangaista.
Mun on rankaistava itseäni, satuttamalla, siitä on jäätävä jälki.
Toisaalta en halua jälkiä.
Mun on kuoltava,
revittävä ranteet auki. Se ajatus ei lähde pois.
Mua sattuu ja tuntuu ettei toinen välitä. Tai välittää...mutta mua sattuu kun ihminen jota mä rakastan ei taida rakastaa enää mua. Ehkä hän rakastuu muhun uudelleen, mutta en mä tiedä miten.
Ja se on vain mun oma vika. Syyllinen.
Mä oon tehny virheitä, ja tuun varmaan jatkossakin tekemään, mutta niinkuin lääkäri sanoo: " ihmiset ovat ihmisiä, he tekevät virheitä ja oppivat niistä".
Muut ovat pettyneitä muhun.
"Se on vain laiska". "Se kerää vain huomiota". "Ei se mitään itselleen tee".
Mä olen vihainen.
Mä olen surullinen.
Mä en tunne mitään.
Mutta jotenkin mä silti tunnen kaiken.
Mulla on paha olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti