Viime kirjoituksesta on vierähtänyt pieni hetki..
"Mitä sinulle kuuluu?"
Inhoan tuota kysymystä, siihen vastataan yleensä kohteliaasti, että kiitos hyvää, entä itsellesi?
Rehellisesti sanottuna, mulla menee huonosti.
On ollut todella vaikeaa, enkä ole saanut purettua ajatuksiani sanoiksi.
Äitini tietää viiltelystä, olenkin ollut ilman terää ehkä noin viikon. Ahdistaa..
Itseasiassa, minä kerroin hänelle siitä kun säikähdin, että olen viiltänyt liian syvälle ja hän auttoi hoitamaan haavaa..ei siitä sen enempää. Vaikka en ole viillellyt niin olen hakannut itseäni, se auttaa jaksamaan..
Äitini on yrittänyt ymmärtää väsymystäni ja alakuloisuuttani, mutta ei hän siihen pysty. Enkä ole enää jaksanut yrittää saada häntä ymmärtämään. Miksi pitäisi? En halua, että hän joutuisi kantamaan ajatuksiani taakkana. Ristiriitaista...
Olen ajatellut itsemurhaa todella paljon. Tänäänkin olin jo ottanut lääkkeitä pöydälle ja vesilasin eteeni, ajattelin, että hirttäytyä en voi. En ole aivan varma, että miksi hirttäytyminen tuntui niin väärältä.. Kuitenkin, olin valmiina ottamaan lääkkeitä ja hassua kyllä, ystäväni laittoi viestiä että voidaanko puhua. Hänellä oli asiaa. Miten sattuikaan, että hän juuri sillä hetkellä laittoi viestiä! Juteltiin hänen kanssaan ja mulle tuli parempi olo ja hänenkin mielestä oli mukavaa jutella.
Olen ollut todella yksin. Minulla on yksi läheinen ystävä, mutta en voi nähdä häntä usein. Eri paikkakunnilla tällä hetkellä asutaan, niinkai se on, että elämä vie vähän erilleen..
Psykologin jälkeen olen yleensä mennyt kaupungilla kahville keräämään ajatuksiani. Ennen pystyin näkemään ystävääni siellä, mutta nykyään en. Olen viettänyt aikaa yksin, ei ole ketään kelle voisi soittaa tai laittaa viestiä, että hei nähtäisiinkö.. Keneltäkään ei myöskään tule viestiä.
Olen yksin.
Niinkai se on, että masentuneen seurassa ei viihdytä. Tai sitten se johtuu vain minusta, olen vääränlainen.
Niin, siellä psykologilla.. Olemme tehneet kaikenlaisia testejä ja puhuttu asioista kivestä kukkaruukkuun, muutaman viikon päästä mulle kuulemma kerrotaan diagnoosi, äiti ja isäkin ovat siellä hoitoneuvottelussa paikalla.. Silloin selviää, että miten mun hoitoa jatketaan.
Olen vastannut kaikkiin testin kysymyksiin rehellisesti. Siellä on kysytty syömisiin liittyviä kysymyksiä, esimerkiksi, että olenko oksentanut, minä vastasin siihen myöntävästi. Eli heillä on nyt tiedossa mun ongelmat syömisen kanssa... Kadutti vähäsen jälkeenpäin, mutta enhän ole alipainoinen. Eivät he periaatteessa voi puuttua mun ruokavalioon paljoakaan, olenhan kohta täysi-ikäinen, tainoh, sen näkee sitten..
Ainoa kysymys mihin en vastannut: "oletko yrittänyt itsemurhaa?". Hyppäsin vain sen yli, psykologi kysyi, että miksi en vastannut.. Menin ihan lukkoon, emme puhuneet asiasta sen enempää. Kuulemma palataan tähän myöhemmin..
Olisi niin paljon kirjoitettavaa, mutta ajatukset tuntuvat hyppivän asiasta toiseen.. Tämäkin teksti tuli kirjoitettua osissa, saattaa olla vähän sekava..
Lääkeasiasta voisin kirjoittaa joku päivä, kun jaksan..
Meneekö teillä muilla hyvin? Tsemppiä <3
